Niinpä nyt matkasimme Kittilään. Ensimmäisenä sijoituspaikkanamme oli Tarpomapään parakkikämppä Kittilan ja Sodankylän rajalla Pomokairassa. Kämppää kutsuttiin nimellä Tippavaara - liekö sillä ollut jotakin tekemistä aikaisempien kämppäläisten elämäntapojen kanssa. Jonkin verran teimme samaakin työtä kuin edelliskesänä eli kaulasimme koivuja, mutta pääasiassa työnämme oli nyt taimien istuttaminen kuokan avulla. Muistan olleeni siinä hyvä ja pääsin hyviin urakka-ansioihin - palkka nimittäin riippui suoraan istutettujen taimien lukumäärästä.
Eräänä viikonloppuna - kesäkuun 18-19. päivä 1966 - kävimme huiputtamassa Kumputunturin. Kävellen. Ei se ihan pikku kävely edes ollut sillä, kämpältä Kumputunturille tuli lähemmäksi 30 kilometriä, siis yhteen suuntaan, ja saman verran takaisin. Kesäyön aurinkokin tuli tunturilta kuvattua ensimmäistä kertaa. Jalathan siinä reissussa menivät rakoille, vaikka kantamista ei ollutkaan.
Viikonloppuisin teimme pikku vaelluksia ympäristöön ja kävimme virvelöimässä tammukoita Vuolappaojasta, joka on Sattasen latvavesiä. Alla olevassa kuvassa keittelen teevettä nuotiolla vanhan ajan pakilla, koska se oli sen ajan retkikeitin.
Vaihdoimme myös kämppää ja siirryimme leirin puolivälissä Suksettoman kämpälle Sirkka-Pokka-tien varteen. Siellä hommana oli koivujen kaulaaminen. Työmaa oli parin kolmen päässä Kapsajoen takana.
Juhannuksena teimme bussiretken Käsivarren kautta aina Norjan Tromssaan saakka. Ikimuistoinen reissu uskomattoman upeisiin vuonomaisemiin. Samalla se oli itselleni ensimmäinen ulkomailla käynti, jopa tuplana, sillä Muonion luona kävimme Ruotsin puolella Muodoslompolossa kääntymässä.
Tuohon Muodoslompolon käyntiin liittyi dramatiikkaa, joka jälkikäteen on huvittanut. Ruotsin puolella saimme ostaa kaupasta kevytolutta. Ostimme sitä porukalla muutaman korillisen - matkan ratoksi. Tulimme takaisin rajalle. Siihen aikaan rajan ylittäminen ei kuitenkaan käynyt yhtä juohevasti kuin nykyään. Tullimies tuli bussiimme ja tietysti huomasi kaljakorit. Niitä ei saanut viedä tullin läpi. Pykälistä tietämättöminä saimme neuvoteltua inhimillisen ratkaisun: saimme juoda oluet ennen kuin ajamme tullin läpi Suomeen. Alkoi hillitön oluen kittaaminen. Leirimme toisena vetäjänä olleesta teologian opiskelijasta meinasi tulla hermoraunio, kun hänellä alkoi olla vastuullaan bussilastillinen humalassa olevia lukiolaisia!
Tuolla reissulla näin tietysti Saanan ensimmäisen kerran. Menomatkalla ihailimme sitä vain juurelta, mutta paluumatkalla halusimme päästä käymään Saanan huipulla. Olimme Saanan kohdalla silloin keskellä yötä. Niinpä huiputin Saanan ensimmäisen kerran melko tarkalleen puolen yön aikaan. Huipulta ottamiini kuviin olen merkinnyt ajoiksi klo 00.10, 00.20 jne. Alla ensimmäinen kuvani Saanasta. Se on otettu menomatkalla 23.6.1966:
Tromssastakin jäi muistoja, joita ei juuri kehtaa kertoa. Erään leirikaverini isä oli Hesassa alkoholiliikkeen pomo. Lisäksi tuo poika oli ainoa minun lisäkseni, joka oli ollut jo edelliskesän leirillä, joten olimme ikään kuin leirin jermuja. Kaverini sai houkuteltua minut uskaliaaseen tempaukseen. Päätimme ostaa Tromssasta kumpikin pullon viinaa. Marssimme Tromssan viinakauppaan. Olimme ilmeisesti Norjankin lain mukaan alaikäisiä. Meinasi lurahtaa housuun, kun liikkeen sisäpuolella seisoi univormupukuinen mies oven vieressä. En vieläkään tiedä, oliko hän poliisi vai vartija.
Tiskillä levitin käsiäni kuin olisin näyttänyt hauen mittaa ja sammalsin "bacardia"!
Ihme ja kumma. Ostos onnistui, samoin toverini ostos. En muista, oliko myyjä yhtään epäilevän näköinen, mutta joka tapauksessa hetkeä myöhemmin marssin viinakaupasta ulos puristaen bacardipulloa kädessäni. En juonut sitä tuolla Tromssassa enkä koko Lapin reissulla. Tullia varten käärin sen makuupussini sisään linja-auton tavarasäilöön. Ei sitä sieltä tullimiehet penkoneet esille, vaikka minua pelottikin.
Liittyypä tuohon Tromassan käyntiin toinenkin tempaus. Ostin nimittäin pornolehden! Aivan kunnon pornolehden, jollaista en ollut koskaan ennen edes nähnyt. Siinä Jallut ja Kallet jäivät kyllä toiseksi. Sellaista se teetti maalaispojalle, kun pääsi ensi kertaa ulkomaille suureen maailmaan.
Kotikylästä mukaani houkutteleman pojan kanssa emme olleet aivan leirin loppuun saakka. Meitä oikein jaksanut koivujen kaulaaminen innostaa. Päätimme lähteä vaellukselle. Uskallusta ja typeryyttä ei puuttunut! Päätimme nimittäin kävellä - tuosta vaan - Lemmenjoelle. Pakkasimme vaelluksen kannalta turhat kamat pahvilaatikoihin ja laitoimme ne postissa menemään kotipuoleen. Sinne lähti bacardipullonikin ja ehjänä selvisi kotiin saakka.
Sitten täydet rinkat selkään ja suoraan kairan läpi kohti Pokkaa. Emmehän me riuskat Lapin kävijät maantietä kulje! Kämpältä oli sentään linnuntietäkin rapiat 20 kilometriä Pokkaan. Välillä pahoja suoalueita. Kartat olivat mitä olivat tuohon aikaan. Muistan, miten aivan nääntyneinä yrittimme selviytyä pois erämaasta tien varteen. Eräälläkin suolla kaverini hupsahti rinkan kanssa miltei vyötäröään myöten turpeen sisään. Lainasin tuota kokemusta myös hieman muunnettuna Sotatunturin porovarkaat -kirjaani.
Selvisimme vihdoin Pokan kylälle. Jalat olivat tietysti hiertyneet kumisaappaissa rakoille. Muutoinkin horjuimme pystyssä pysymisen rajamailla. Laahustimme kuitenkin vielä Taatsijärvelle katsomaan Taatsin seitaa. Uhrasin seidalle ja esitin varmaankin toivomuksen, että seita auttaisi meitä selviämään reissun loppuun saakka.
Seuraavana päivänä lähdimme ontumaan pahaista hiekkatietä myöten Pokasta kohti pohjoista, kohti Lemmenjokea. Pokastahan oli Lemmenjoelle matkaa useita kymmeniä kilometrejä, ehkä 70-80 kilometriä. Siitä oli tulossa todella tuskien taival.
Seita oli kuullut toiveeni ja ymmärtänyt hätämme. Seita oli nähnyt, että olimme tyhmyyttämme ryhtyneet puuhaan, joka selvästi ylitti fyysiset kykymme.Niinpä seita lähetti paikalle pelastavan enkelin. Yksi leirimme työnjohtajista sattui ajelemaan farmarillaan paikalle. Hän oli menossa Inariin. Mies onneksi tunsi tien vartta hoipertelevan kaksikon ja pysähtyi. Niinpä reippaat vaeltajat ja vaeltajien rinkat lastattiin farmariin. Vaellus jatkui körö-körö-kyydillä kuoppaista tietä Lemmenjoen (Njurgalahden) tien risteykseen, johon tyytyväisinä jäimme.
Jalkamme olivat niin huonossa kunnossa, että päästyämme Lemmenjoen rannalle Jomppasten pihapiiriin, päätimme, että käynti Lemmenjoen kulta-alueilla sai jäädä toiseen kertaan. Yön nukuttuamme pääsimme linja-autolla Inariin ja sieltä Rovaniemelle ja edelleen junaan.
Hieman nolosti sujui tuo ensimmäinen varsinainen Lapin vaellukseni. Se hyvä puolihan siinä oli, että jäi varaa parantaa. Eikä se suinkaan vähentänyt Lappi-huumaani, ehkä päinvastoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti