Mielenkiintoisia tuttavuuksia

Olen aikaisemmin kertonut, miten päädyin kirjamyynnin yhteydessä viestien vaihtoon inarilaisen Jaska Temisevän kanssa. Hän osoittautui sekä luonto-oppaaksi että erinomaiseksi luontovalokuvaajaksi. Kirjojen kautta on syntynyt lisää uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia, joista en malta olla mainitsematta.

Marraskuun alkupuolella Tuntsa-kirjastani kiinnostui Etelä-Pohjanmaan suunnalla asusteleva Antero. Siinäkin yhteydessä sukeutui muutaman viestin yhteys. Antero ei ollutkaan Lapin suhteen mikään eilisen teeren poika, vaan kymmenien vuosien taivaltaja Itä-Lapin kairoissa niin kesäisin kuin talvisin. Kiistämättä paljon ansioituneempi Lapin kävijä kuin itse olen konsanaan. Nyt Anteron suunnitelmiin kuuluu viedä nuoria leirikoulun merkeissä tutustumaan Lemmenjoen maisemiin. Vähintäänkin lierihatun noston arvoinen teko. Joskus aikoinaan kansakoulunopettajia tituleerattiin kansankynttilöiksi. Ymmärtääkseni sillä haluttiin osoittaa arvostusta opettajien valistustyölle. Ansiokkaan vapaaehtoisen ja ylimääräisen Lappi-kasvatuksen vuoksi Antero ansaitsee tuon kansankynttilä-arvon - tai miksei hänen tapauksessaan voisi käyttää nimitystä Lapinkynttilä.

Parisen viikkoa sitten yhteys syntyi Keski-Lapissa asustelevaan Reinoon. Häntä kiinnosti Pältsa-kirjani. Ja ymmärrettäväähän se on, sillä Reino kertoi kaverinsa Heikin kanssa kolunneensa Pältsan ja Kummaenon seutuja vuositolkulla. Lisäksi kalakaverit olivat kierrelleet Finnmarkin tunnetusti kalaisia virtoja ja tunturijärviä. Kun rohkenin hieman epäillä, innostuisiko Reino nuorille suunnatun kirjani juonesta, niin hän vakuutti, että huumoria kyllä löytyy. Siitä olkoon esimerkkinä - niin hän kertoi - vaikkapa se, että hän kaverinsa kanssa jokivartta paarustaessaan kajautti silloin tällöin ilmoille lastenlauluja. Siispä lukijoille tiedoksi, jos Kummaenon suunnalla kulkiessanne sattuu tunturikoivupöheiköstä kuulumaan duettona Jänis istui maassa, niin Reinohan siellä on Heikin kanssa taimenjahdissa.

Tässä joulun alla Koarvikoddsin noita -kirjani osti Mirja tuonne Päijät-Hämeeseen. Tai ei oikeastaan sinne. Viestittelyn kautta selvisi, että jälleen kirja-asialla oli todellinen Lapinsamoilija. Mirjan lempiseutua Lapissa on Muotkatunturien todella upea tunturierämaa. Niinpä Mirja oli niin tykästynyt tuohon kohtalaisen rauhalliseen kairaan, että oli hankkinut peräti oman kämpän siltä suunnalta. Kirjani ei siten päätynytkään eteläiseen Suomeen, vaan kunniakkaasti tuonne Muotkatuntureiden kupeeseen, ikään kuin kotiseudulleen. Olen siitä todella sekä iloinen että ylpeä. Missäpä muualla Koarvikoddsin noidalla olisi mukavampaa kuin Koarvikoddsin tuntumassa - tai Koarvikozzan, jota nimimuotoa Mirja tuosta moninimisestä salaperäisestä tunturista käyttää.

Tässä eräitä esimerkkejä niistä ylimääräisistä ilonaiheista, joita kirjoittelu on tuonut tullessaan.

21.12.2012 eli päivänä, jolloin pitäisi kuulemma tulla maailmanloppu. Saapa nähdä... Jäädään odottelemaan yhdessä Peltotunturin yksinäisen tunturikoivun kanssa.

Matti Uurinmäki

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa

Olen jo aikaisemmin maininnut, että joskus kirjoittelen tarinan myös Naruskajoen ja Tuntsajoen seuduilta, joissa olen useita polkuja tallaillut. Menneen kesän aikana tuo teksti vähitellen syntyikin. Kun lisäksi syyskuun alussa teimme reissun Tuntsan varteen, niin kirja sai viimeisen "silauksen". Nyt se on jo tällä viikolla tullut painostakin. Tässä muutamia perustietoja Seikkaluja Lapissa -sarjan kahdeksannesta nuortenkirjasta, joka siis kantaa nimeä Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa.

Kirjan kuvaus:

Nuorten vaellus Itä-Lapin tuntureilla ja melonta Tuntsajoella saattaa heidät kohtaamaan erämaassa outoja kulkijoita. Selviää, ettei itärajamme Venäjälle olekaan aukoton. Nuorten ansiosta rikollisten puuhille tulee loppu.

Seikkailu vie nuoret - kolme poikaa ja yhden tytön - Itä-Lapin aitoon erämaahan - avarille tuntureille, hämyisiin outametsiin sekä taianomaiselle Tuntsajoelle, villin taimenen kotivesille.

ISBN 978-952-67109-5-2

Kirja on ilmestynyt lokakuussa 2012. Pehmeäkantinen, 136 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa on Seikkailuja Lapissa -sarjan 8. teos.

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille mm. BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Yhteys Inariin

Tarkoitukseni ei ole yleensä kommentoida kirjoihini liittyviä asiakassuhteita, mutta tällä kerralla aion tehdä poikkeuksen.

Kirjojani tiedusteli ja sittemmin myös päätyi ostamaan Jaska Temisevä Inarista. Käsittääkseni hän keräilee aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, myös nuortenkirjoja. Meillä näyttää olevan jonkinlainen hengenheimolaisuus liittyen Muotkatuntureihin ja Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä -teokseen. Tuo kirjahan kuului poikavuosieni mielikirjoihin ja toimi sittemmin innoittajana, kun kirjoittelin Koarvikoddsin noita -nuortenkirjani.

Temisevällä toki on huomattavasti läheisempi ja monipuolisempi suhde Muotkan seutuun. Hän on samoilllut seudulla jo runsaat parikymmentä vuotta ja nykyään asustelee Muotkan "eteisessä" ja toimii peräti luonto- ja eräoppaana sekä kouluttajana. Sen tiiviimpihän yhteys Muotkaan ei kai voi ollakaan.

Temisevä on myös huippuvalokuvaaja. Hänen uskomattoman upeita kuviaan voi ihailla netissä osoitteessa pohjoinenluonto.kuvat.fi Ja kun Muotkaan haluat mennä, niin ota Jaska Temisevään yhteyttä, jos kaipaat asiantuntevaa opasta reissullesi tai mökkiä, venettä tai kanoottia.

Olen hyvin "otettu", kun kirjojani matkasi Inariin Jaskan hyllyyn.

17.10.2012
Matti Uurinmäki

Kesäreissussa Saariselällä, Tuntsalla ja Naruskalla

Tulipa pidettyä taukoa bloggaamisessa koko kesän. Ja melkeinpä tauon puolelle menivät Lapin reissutkin kesän 2012 osalta. Kaksi aikuisista lapsistani oli ryhtynyt omakotitalon rakentajiksi. Silloin tällöin kävin osallistumassa hanslankarin hommiin ja myös muuttoihin, kun ne tulivat kesän mittaan ajankohtaisiksi. Muutoinkin sattui kaikenlaista, joka esti lähtemästä kunnon vaellukselle.

Saariselällä kuitenkin poikkesimme heinäkuussa. Yleensä en ole erityisemmin viihtynyt näissä turistitaajamissa, mutta nykyään yhä useammin. Erityisesti silloin, kun matkassa on lapsenlapsia - kuten nytkin 3-vuotias Elsa, tosin vanhempineen.

Saariselän reissuunkin sisällytimme sentään kaksi mukavaa "kenttäpäivää". Kävimme koko porukalla Kiilopään huipulla. Aivan huipulla ei ole tullut aikaisemmin käytyäkään. Kaunista tunturimaisemaahan se on, varsinkin, kun sattui mukava sääkin. Lintu- ja muut senkaltaiset havainnot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Pesintäkausikin alkoi olla jo ohi. Jokunen takkuinen karvanvaihtoporo sentään osui käyskentelemään lakimaastossa.

Kävimme Jannen kanssa tutustumassa myös Kulmakuruun, joka on Tolosjoen takana Harripäillä. Aitojen turistien tavoin ajelimme ensin autolla Tolosjoen varteen. Kahlasimme sitten Tolosjoen yli ja nousimme parin kolmen kilometrin loivahkon nousun Harripäille. Olihan tuo Kulmakuru mielenkiintoisen näköinen jääkauden muovaama paikka. Kuru tosiaankin nimensä mukaisesti tekee 90 asteen kulman. Saariselän kävijöille Kulmakuru tullee yleensä tutuksi hiihtolenkeillä, jolloin se lienee jopa helpommin tavoitettavissa kuin kesäkelillä. Mutta helppoa siellä oli käydä jalkapatissakin.

Tulevien kirjojeni kannalta tärkeämpi reissu tuli tehtyä syyskuussa. Jannen ja Mikan kanssa ajelimme Tuntsalla ja Naruskalla. Pojat tietysti kalastelivat ja minä käyskentelin luonnossa kameran kanssa. Ruska, erityisesti puuruska, oli parhaimmillaan, ja mielestäni tänä vuonna keskimääräistä upeampi. Jokivarsissa veden äärellä ruskan hehku tietysti voimistui, mutta kyllä tunturitkin näyttivät kauniilta kuten alla olevassa kuvassa Peuratunturi.

Näillä näkymin seuraavan nuortenkirjani tapahtumat sijoittuvat Tuntsan seudulle. Olen niin usein kolunnut Tuntsan selkosia ja Naruskan perukoita, että mielestäni on suorastaan velvollisuuteni raapustaa elämyksiäni myös kirjan lehdille. Tällä reissulla otin muutamia valokuvia, jotka tullevat täydentämään kirjan kuvitusta. Valitettavasti kustannussyistä johtuen kirjani kuvat tulevat olemaan mustavalkoisia, joten niissä ruskan upeat värit eivät pääse hehkumaan. Alla pari ruskakuvaa Tuntsan varresta. Ensimmäinen on Piimäkurun kotalaavun lähettyviltä.

Alajuoksulla Vahtikonelonkankaan nuotiopaikkojen viereen oli pykätty uusi käymälä ja puuliiteri, jossa oli jopa polttopuutakin. Onneksi, sillä näin ympäristön loput vähäiset kelot paremmin säilyvät. Myös Petäjärinteen laavun tasoa on parannettu. Rajavyöhykettä on hieman kavennettu. Joen rantaan johtava vanha tieura, joka aikaisemmin oli rajavyöhykkeellä, on nyt kaikkien käytettävissä. Tosin mukavampaa on pysyttäytyä Vahtikonelon vanhoilla tutuilla nuotiopaikoilla, varsinkin, kun tuo puuhuoltokin näyttää nyt  toimivan.

Seuraava kuva on Tuntsan Suomen puoleiselta alajuoksulta hieman ennen rajavyöhykettä, Vahtikonelonkankaan nuotiopaikkojen lähettyviltä. Kuvassa näkynee, että Tuntsan vesi on hyvin kirkasta. Kelpaa villien taimenten pitää kutuleikkejään Tuntsan pohjan soramatoilla. Kalamiehelle Tuntsan taimenet ovat tunnetusti haastavia vastujia.

Viivähdimme reissullamme hetken myös Naruskajoen maisemissa. Eiköhän tuo Naruskajoki, jota oikeastaan pidän Lapissa jonkinlaisena kotijokena, myös pääse seuraavaan kirjaani. Myös Naruskajoki oli pukeutunut värikkääseen ruskavaippaansa kuten alla olevassa kuvassa Porttikoski. Sen niskalla olevalla Naruskan tammen kodalla nautimme herkullisia nuotiolla paistettuja harjuksia. Tuntui, että vanhat hyvät ajat eivät ole vielä kokonaan kadonneet, vaikka tukkirekat jyräsivätkin ohitsemme vieden hornan tuuttiin Värriön erämaan satavuotiaita aihkeja. Se oli surullista katsottavaa.

22.9.2012

Matti Uurinmäki

Koarvikoddsin noita

Kirjan kuvaus:

Kalliotunturin kotkanpesä -kirjan innoittamina poikakolmikko vaeltaa Inariin Lapin salaperäisimmälle tunturille Koarvikoddsille. Retkellä alkaa tapahtua outoja asioita. Koarvikoddsin huipulle on tehty verellä piirretyt noitamerkit, joiden taika alkaa toteutua.

Peltojoella pojat perhokalastavat tammukoita ja harreja. Siellä Koarvikoddsin noita iskee jälleen taikarumpuaan ja noituu kadonneen puukon esiin.

ISBN 978-952-67109-4-5

Kirja on ilmestynyt toukokuussa 2012. Pehmeäkantinen, 160 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Koarvikoddsin noita on Seikkailuja Lapissa -sarjan 7. teos.

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista. Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille mm. BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Muotkatunturien erämaa ja Koarvikodds

Seuraavana kesänä, siis 2007, tuli käytyä eksymässä Saariselällä. Tietysti hävettää tunnustaa, että onnistuin avoimessa tunturimaastossa kääntymään 90 astetta väärään suuntaan ja päätymään tunturin juurelle väärälle puolelle. Itseäni yritin lohduttaa, että kyllähän pilven tullessa päälle ja näkyvyyden kadotessa eksyäkin voi, mutta ...mutta... Aiheellisesti joutuu kysymään, miksi ei tullut vilkaistua kompassia, joka oli taskussa ja olisi heti kertonut, että väärää rinnettä olin menossa alas. Vaimoni, joka oli mukana, ei tuolloin osannut lainkaan arvostaa vaeltajantaitojani...

Saariselällä siis pakersimme paljon kuljetuilla poluilla, joilla vastaantulijoita tietysti riitti - silloin, kun itse pysyi polulla. En kerro tässä jutussa tuosta reissusta sen enempää. Seuraavana kesänä pitikin päästä jo hieman rauhallisemmille seuduille. Silloin käväisin vaimoni kanssa Korvatunturin kupeessa. Itse tunturillehan ei ole lupa mennä ilman rajavartijoiden saattelua, koska tunturi on rajavyöhykkeellä. Lisäksi käväisimme Nuortin kanjonia katsomassa. Minusta se on parhaimmillaan jopa vaikuttavampi kuin Kevon kanjoni, mutta huomattavasti lyhyempi. Mutta enpä kerro tuostakaan vaelluksesta nyt enempää, koska se ei ainakaan toistaiseksi liity kirjoihini.

Olen tainnut jo jossakin aikaisemmassa tekstissä mainita, että eräs poikavuosien innostavimmista Lappi-kirjoista oli Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä. Siinähän pari kaverusta lähtee Inarin erämaasta tavoittelemaan sinne tahallaan kätkeytynyttä setäänsä. Kirjassa liikutaan Kuorbikotsin, nykyisen Koarvikoddsin, maisemissa. Tuo kirja jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että aina teki mieleni päästä käväisemään salaperäisellä Koarvikoddsilla.

Kesällä 2009 tuo haave vihdoin toteutui. Lähdin matkaan Jannen ja hänen ystävänsä ja yrittäjäkumppaninsa Mikan kanssa.

Muotkatunturin erämaa on ns. virallinen erämaa-alue. Pääasiassahan se on melko avointa tunturiseutua. Jokilaaksoissa on tunturikoivua ja paikoin myös kunnon mäntymetsiä. Reittimme lähti kaikkien Lapinkävijöiden tuntemalta Muotkan Ruoktulta Peltojoen vartta ylöspäin. Emme kuitenkaan malttaneet polku-uralla kauaakaan pysytellä, vaan kipaisimme Jäkäläoaivin selänteelle. Sieltä avautui laajat näkymät Honkavuoman yli Hanhipään tunturijonolle.

Muutaman päivän tukikohdaksi valitsimme Alemman Honkavuoman. Honkia siellä ei kuitenkaan juurikaan näkynyt, ehkä niitä olisi ollut laakson alapäässä. Leiripaikalta oli helppo kipaista Peltotunturille ihailemaan sen juurella päilyvää Peltojärveä. Maisemiensa puolesta tuo paikka on itse asiassa yksi Lapin vaikuttavimpia, sillä järven ja tunturinhuipun korkeusero on huomattava.

Peltotunturilla minua erityisesti ilahdutti kaksi luonnon yksityiskohtaa. Ensinnäkin saimme seurata kiirunaparven vipellystä. Kiirunahan on Suomessa vain melko harvojen tunturilakien asukki, ei mielestäni mitenkään yleinen näky. Toisekseen Peltotunturilla kasvoi uuvana, tuo pienehkö valkokukkainen tunturihuippujen kukkanen. Myöhemmin tapasimme uuvanan myös Koarvikoddsin huipulla.

Leiripaikalla nautimme tuttuun tapaan mm. lättyjä. Kisailimme, kuka onnistuu paistohommassan parhaiten. Täytyy tunnustaa, että nuoremmat miehet päihittivät minut kevyesti.

Tietysti kävimme myös Koarvikoddsilla. Se on mahtava tunturi, oman alueensa ylväs valtias. Tunturin etelä-kaakkoisrinne on jyrkkä, osin suorastaan pahtamainen. Suomenkielisen nimensä - Käyräkynsi - mukainen. Sen sijaan pohjois-luoteissuunnalta tunturi on tasainen ja erittäin helppo nousta.

Koska Koarvikodds on Muotkan erämaa-alueen korkein huippu, sieltä luonnollisesti avautuvat todella, todella laajat näkymät joka suuntaan, aina Norjan puolen lumihuippuisille gaissoille saakka. Niistähän tunnetuin on Rastigaissa, joka esiintyy Sakari Topeliuksen Sampo Lappalaisessa. Upea oli näkymä myös parin kilometrin päässä odottavaan Piekanaäytsiin, joka on Galgoaivin tunturiselänteen katkaiseva kurulaakso. Se oli meidän seuraava välietappimme.

Honkavuomasta palailimme viittatien suuntaan Peltojoen vartta. Peltojoelle, kuuluisan Lahtisen kämpän tuntumaan, pysähdyimme pariksi päiväksi kalastamaan tammukoita ja harreja. Pojathan tietysti kuljettivat mukanaan perhovapoja. Minä saalistin yksinomaan kameralla.

Mitä olisi Lapin vaellus ilman nuotiota ja sen yllä tuoksuvaa kalapaistosta? Se on yhtä lailla elämys ja nautinto siinä kuin upeat maisemat ja kiehtova luonto. Majoitteena Muotkan reissulla meillä oli kota, joka olemukseltaan tuntui hyvin sopivan Lapin luontoon.

Kieltämättä olin hyvin tyytyväinen Koarvikoddsilla ja ylipäätään Muotkan alueella käyntiin. Ilman muuta oli selvää, että siitä tulisi tausta-aineistoa johonkin kirjaani. Jo pelkästään senkin vuoksi, että mielestäni Muotka sopii erinomaisesti vaellusalueeksi, ainakin hyvällä säällä. Maasto on helppokulkuista, maisemat avaria. Ruska-aikana alue on varmasti erityisen kaunis. Haluan vielä itsekin joskus päästä sinne ruskaa ihailemaan.

Mietiskelin, mikä olisi Koarvikoddsiin sopiva fiktiivinen jännitystä tuova juonikudelma. Päädyin "noitaan". Minulle Koarvikodds on aina ollut - ja oikeastaan on edelleen - kenties Lapin salaperäisin tunturi. Eikö se ole sopiva paikka šamaanin temmellyskentäksi. Niinpä seuraavasta kirjastani, joka ei ole vielä tätä kirjoittaessani tullut painostakaan, on tulossa Koarvikoddsin noita. Kirjan varsinainen vaelluskuvaus noudattelee aikaisempaan tapaan suorastaan melko tarkoin omaa todellista vaellustamme. Noitaa emme siellä nähneet, mutta ehkä taisin sittenkin Koarvikoddsilla kuulla noitarummun kuminaa...

Matti Uurinmäki 19.4.2012

Prinsessan sieppaus Pältsalla

Kirjan kuvaus:

Kolme poikaa ja  yksi tyttö vaeltaa Ruotsin Pältsa-tunturille. Siellä he päätyvät keskelle kansainvälistä selkkausta, kun terroristit aikovat siepata seudulla lomailevan Ruotsin kuninkaallisen prinsessan. Nuoret puuttuvat tapahtumiin ja joutuvat itse hengenvaaraan, mutta prinsessa pelastuu.

Prinsessan sieppaus Pältsalla on seikkailu, joka tapahtuu Ruotsin erään upeimman tunturin Pältsan laella ja jokilaaksossa.

ISBN 978-952-67109-2-1

Kirja on ilmestynyt 2011. Pehmeäkantinen, 120 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Pältsa ja Kummaeno

Kesällä 2005 tein (vasta) toisen reissun Yliperän suurtuntureiden sydämeen. Kohteena oli Urtasvankka ja Kovvdoskaisi. Keinoksi valitsimme sillä kerralla Norjan puolen Didnujoen polun. Tähän reissuun palaan tarkemmin jossakin myöhemmässä yhteydessä, koska sitä en ole vielä juurikaan käyttänyt kirjojeni aineistona.

Tässä tarinassa kerron Pältsan kierroksesta, jonka tein kesällä 2006 Jannen ja Antin kanssa. Tarina on tausta-aineistona Prinsessan sieppaus Pältsalla -kirjassani.

Lähdimme tietysti Kilpisjärveltä, joka on luonnollisin lähtöpiste tämän pohjoisimman Ruotsin ylvään valtiaan huiputukselle. Laivalla - vai pitäisikö sanoa suurella moottoriveneellä - ensin Kilpisjärven yli Kolttalahteen. Sieltä Duoibalin tunturiylängölle. Polkuverkostoa olisi voinut kiertää myös Kolmen valtakunnan rajapyykin kautta kuten kirjani sankarit tekivät, mutta meille tuo rajamerkin suunta oli jo ennestään tuttu, joten jätimme sen nyt väliin.

Melko sateisessa ja tuulisessa säässä teimme tuon tunturiselänteen ylityksen kuten kirjani retkeilijätkin. Leiriydyimme illansuussa kauniille Pältsajoen (Bealcanjohkan) rantatasanteelle.

Vaikka meitä oli vain kolme kulkijaa, niin raahasimme tavallaan kahta majoitetta kuten kuvasta näkyy. Laavu oli mukana "vapaa-ajan" istuskelua varten! Mukava tietysti olikin, vaikka toikin lisäpainoa.

Pältsan seudun maisemat ovat upeat - korkeita tuntureita, vuolaita jokia. Pältsan huippu kohoaa yli 1400 metriin merenpinnasta eli siis selvästi ylemmäksi kuin yksikään tunturi kotimaan rajojen sisällä. Pältsa on muutoinkin muodoiltaan todella upea - siinä on alla olevasta suunnasta pienoiskoossa jotain samaa kuin Sveitsin kuuluisassa Matterhornissa, vai mitä?

Nousu Pältsalle sujui melko tavalla samoin kuin se tapahtui kirjassanikin - vai pitäisikö sanoa asia päinvastoin... No, joka tapauksessa murku yllätti meidätkin tunturin rinteessä ja kietoi hetkeksi läpinäkymättömään syleilyynsä. Samalla puhalsi huikea Jäämeren tuuli. Raekuuro pieksi rinnettä ja satulaa, jossa oli tuulen vuoksi suorastaan vaikeuksia pysyä seisaallaan. En siis aivan mielikuvituksesta keksinyt kirjaani näitä luonnonelementtejä. Kyllä ne on tosielämässä koettuja. Kuvasta tuulta on kylläkin vaikea havaita - tiukasti päässä oleva huppu, punahehkuinen paljas iho ja vaatteiden painuminen vartaloa vasten hieman paljastavat tuulisuutta.

Pahimmat puuskat kestivät onneksi vain kymmenkunta minuuttia. Pääsimme miettimään, jaksaisimmeko nousta satulasta huipulle, jonne oli vielä pari sataa metriä kivuttaa. Onneksi sisu ei antanut periksi ja Pältsa tuli huiputettua.

Kaarevan vuorimassiivin sisälaaksosta saa alkunsa Pältsajoki. Laakson yli avautui upea, joskin varsin synkkä ja karu näkymä vastapuolen rinteen ikijäätiköille ja jäätikköjärvelle. Sellaisia näkymiä Suomen tuntureilta ei löydy.

Pältsan kierrokselta palailimme maalikyliin Kummaenon vartta. Vietimme matkalla vielä yhden yön ihaillen jokimaisemaa ja kalastellen, mutta melko huonoin tuloksin.

Kirjani vaelluskuvaus vastaa itse asiassa varsin tarkoin omaa todellista vaellustamme. Fiktiivinen jännitysjuoni on tietysti asia erikseen. Satuin kerran netistä lukemaan - olisiko ollut peräti ruotsalainen juttu -, että Pältsan laaksossa on maja, jossa käy lomailemassa merkittäviä henkilöitä, tiettävästi todella jopa kuninkaallisia. Siitä tarinasta sain idean sijoittaa kirjaani Ruotsin kuninkaallinen prinsessa ja häntä jahtaavat terroristit. Eikö se tässä pahassa maailmassa voisi olla tottakin...?

Tuo pieni punainen maja siis on todella olemassa Pältsajoen tuntumassa, lipputankoineen. Majan suuntaan nousee tiheäkoivikkoinen purouoma. Kukapa sen tietää, ken siellä hiippailee.

Matti Uurinmäki 17.4.2012

Inarijärven aarre

Kirjan kuvaus:

Viisikko - kolme poikaa, yksi tyttö ja hänen koiransa - lähtevät etsimään ja kokemaan Lapin erämaaluontoa melontaretkelle Inarijärvelle. Siellä he yllättäen päätyvät aarteen löytäjiksi. Nuorten on retkellään selvittävä niin Inarijärven karikoista ja tuulista kuin aarteen ryöstäjistä.

Inarijärven aarre on luonnonläheinen retkiseikkailu kiehtovalle ja vaarallisellekin Lapin suurelle erämaajärvelle.

ISBN 978-952-92-2662-7

Kirja on ilmestynyt 2007. Pehmeäkantinen, 88 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Inarijärvi

Vuosina 2001-2003 vaelluskohteina olivat Haltin ohella mm. Saariselkä Kiilopään suunnalla, Vätsärin Saamenpolku, Ruotsin korkein tunturi Kebnekaise ja osa kuuluisasta Kevon kanjonista. Ohitan nämä kohteet kuitenkin tässä vaiheessa, mutta palaan niihin ainakin osaan myöhemmissä teksteissä. Nyt lähden Inarijärvelle.

En ole koskaan nuorella iällä - enkä varttuneempanakaan - harrastanut melontaa. Nuorempaa sukupolvea inkkarikanootit kuitenkin alkoivat kiinnostaa, kun pyörimme Sallassa Itäkairan jokien varsilla. Niinpä hankittiin kaksi kanoottia.

Jostakin syntyi ajatus lähteä kanoottiretkelle kiehtovalle Inarijärvelle. Oli kaksi kanoottia, joten tarvittiin neljä melojaa. Katseltiin, kenelle tuo kesä 2004 sopisi. Niinpä minäkin osuin joukon jatkoksi, vaikka en juurikaan ollut aikaisemmin kanoottiin edes istahtanut. Varsin vähällä kokemuksella olivat kyllä kaikki muutkin osallistujat - Maarit ja Antti toisessa kanootissa, Janne minun kanssani toisessa.

Melontaretki Inarijärvelle tuli muodostamaan toisen kirjani - Inarijärven aarre - selkärangan.

Valitsimme kohteeksi Inarijärven pohjoisosat, jonne melottaisiin Nitsijärven kautta. Nitsijärvihän rajautuu Sevettijärven tiehen, joten järvelle on helppo päästä. Kartalta nopeasti vilkaisten järvi on miltei kuin Inarijärveä, joskin todellisuudessa pienen kannaksen erottama. Kannaksen läpi Nitsistä Inariin laskee kivinen puro. Kannakselle on rakennettu myös ns. venetie, jossa veneet voi kiskoilla kulkevaa vaunua käyttäen siirtää kannaksen yli.

Nitsijärvi ei ole mikään pieni järvi. Sen saimme kokea heti vesille lähdettyämme. Päästyämme ensimmäisen lahden suojasta avoimelle viisikilometriselle selälle, aallot alkoivat vyöryä sivutuulessa siihen malliin, että oikeasti pelkäsimme kanoottiemme kiepsahtavan kumoon. Jouduimme kääntymään myötätuuleen ja laskettelemaan Nililahden perälle. Huh, huh huokaisimme päästessämme jälleen rantaan.

Rauhoittelimme hermojamme ensimmäisen yön Harjuniemen suojissa. Aamulla pojat kantaa retuuttivat kanootit kannaksen harjanteen yli, koska Harjuniemen kiertäminen olisi merkinnyt pitkähköä mutkaa. Aamu ja koko seuraava päivä illansuuhun saakka olikin erinomaista melontasäätä - aurinkoista ja tyyntä. Inarijärvi - tai siis Nitsijärvi - esittäytyi todella edukseen.

Sekä Nitsijärven että Inarijärven vesi oli erittäin kirkasta. Peilityynessä meloessa veden sisään näki useita metrejä, jopa ilmeisesti lähemmäksi kymmenkunta metriä. Paikoin järvessä oli aivan valtavia pultereita, talon kokoisia kivilohkareita. Suorastaan hirvitti, kun kanootti ylitti niitä miltei hipaisten. Luodoilla oli miellyttävää pitää lepotaukoja:

Vedimme kanootit venetietä myöten Nitsijärvestä Inarijärven puolelle. Emme käyttäneet raskasta siirtovaunua, sillä kanootit liukuivat mukavasti kiskotien pölkyillä. Meloimme varsin pitkän rupeaman, mutta ilman suurempia rasituksia siitä selvittiin. Päädyimme Palosaareen.

Myös Inarijärven aarre -kirjassani kirjan päähenkilöt melovat samaa reittiä ja päätyvät Palosaareen. Kirjan juonessa Palosaari muodostaa keskeisen tapahtumapaikan. Myös omalla melontareissullamme Palosaaresta muodostui - olosuhteiden pakosta - merkittävä välietappi. Voimakkaan tuulen vuoksi jouduimme odottelemaan Palosaaressa tyynempää säätä yhden päivän. 

Palosaaressa aika kului itse asiassa varsin mukavasti. Saari on lähes kilometrin pituinen ja puolisen kilometriä leveä, joten siinä riitti sopivasti tutkittavaa. Saaressa oli yllättävän monipuolinen linnusto - mm. ampuhaukka, pikkukuovi, metso ja riekkopoikue.

Palosaaressa oleskelun kruunasi Jannen saama suuri harjus. Mittaa harrisuurimuksella oli 55,5 cm. vaakaa ei ollut, joten paino jäi määrittämättä. Harjus lienee edelleen Jannen suurin. Meillä oli kanootissa mukana savustuslaatikko, joten herkuttelimme Palosaaressa.

Myös kirjassani nuoret viipyvät Palosaaressa. Sieltä he löytävät aarteen. Siellä se heiltä anastetaan.

Illan mittaan tuli hieman tyynempää. Päätimme rohkeasti lähteä pyrkimään kohti Pisteriniemeä. Aluksi saaret suojasivat vastaamme puhaltavalta etelätuulelta, mutta Pisterisalmessa alkoivat Vasikkaselän mainingit vyöryä vastaamme. Hermoja raastavaa oli jättää Turvesaarten suoja ja ylittää Pisterisalmi sivuvastaiseen päästäksemme Pisteriniemen puolelle salmea. Onnistuimme.

Totesimme kuitenkin, että kymmenkilometriseltä Vasikkaselältä tuli sellaisia vaahtopäitä, ettei ollut mitään asiaa lähteä kiertämään Pisteriniemeä sivutuulessa. Kartasta huomasimme, että Pisteriniemen poikki - hieman Pisteriniemen autiotuvan eteläpuolelta - niemen lähes katkaisi pieni kapea sivulahti. Melomalla vuonolahden pohjukkaan ja vetämällä kanootit kapean kannaksen yli, pääsisi Pisteriniemen toiselle puolelle. Niin teimme.

Itse me emme käyneet Pisteriniemen autiotuvalla. Katselimme sitä vain kanootista käsin. Kirjassani osa tapahtumista sijoittuu Pisteriniemen autiotuvan tienoille. Siellä nuoret hankkivat anastetun aarteen takaisin.

Pisteriniemen ylityksen jälkeen yritimme jatkaa melomista kohti Kanavavuonoa. Siinä yrityksessä oli käydä huonosti. Kun ensimmäinen kanoottimme, jossa Maarit ja Antti meloivat, putkahti pikkuvuonon suojasta Vasikkaselän aaltojen armoille, oli kanootti heti keikahtamassa nurin. Säikähtyneinä he kuitenkin onnistuivat kääntymään ja palaamaan vuonon suojaan. Ympärimeno oli todella tipalla!

Palasimme rantakalliolle odottamaan tuulen tyyntymistä. Niin tapahtuikin, kun kello läheni puoltayötä.

Elokuun alkupuolella Inarijärvellä ei tule keskiyölläkään pimeää. Toki aurinko aivan pieneksi hetkeksi torkahtaa taivaanrannan takana, jolloin maisema hämärtyy ja luontokin hiljenee. Kun hämärtyvässä illassa meloimme Kanavavuonoa ja sen jälkeen Kuuvan kanavaa, tunnelma oli satumaisen idyllinen. Oli tullut aivan tyyntä. Kuului vain vähäisiä litsahduksia, kun pienet kalat ruokaillessaan ja kisaillessaan rikkoivat veden pinnan. Ei olisi halunnut itsekään laittaa melaa veteen. Kanoottimme lipuivatkin lähes äänettömästi. Kanavavuono on kapea, joten rantamänniköistä kuului helposti silloin tällöin yölintujen ääntelyä.

Meloimme läpi kapean Kuuvan kanavan, jonka Kuuva-niminen mies aikoinaan käsityönä kaivoi. Kanoottimme liukuivat kanavasta peilityynelle Koskivuonolle. Vuorokausi oli juuri vaihtunut. Aurinko valmistautui jälleen levittäytymään Inarijärven ylle. Melankaan koskematta järven pintaa kanootit lipuivat pitkin yöauringon värikylläisenä hehkuvaa siltaa. Hetki oli - on - unohtumaton. Toivottavasti mahdollisimman moni Lapin kävijä sen joskus saa kokea.

Meloimme aamuyön tunteina pitkälle Nitsijärvelle. Tuo varhaisen aamun melonta oli todella nautinnollinen. Leiriydyimme vasta Ulkupetäjäniemeen. Silloin alkoi olla jo aamu. Nukuimme tovin. Jatkoimme sitten Harjuniemeen, josta löysimme Nitsijärven "rivieran". Emme malttaneet ohittaa sitä pysähtymättä uimaan. Sitten olikin jäljellä enää viimeinen pyrähdys, jossa tuuli jälleen meitä ahdisteli.

Entä se kirjani aarre? Sillä on myös yhteys tosielämään. Inarissa asuva kirjailija Seppo Saraspää löysi syksyllä 2003 Inarijärven Nanguvuonosta hopea-aarteen. Siitä kerrottiin lehdissä ja myös Saraspää itse kertoi löydöstää Miehiä kylmästä -kirjassaan. Tuo todellinen aarrelöytö innoitti oman kirjani juonen kehittelyyn.

Tiedän, että en kyennyt kirjassani välittämään niitä ikimuistoisia ja todella upeita tunnelmia, joita saimme tuolla melontareissulla kokea. Yritin kylläkin, mutta on todettava kliseemäisesti "sanat eivät riitä kertomaan".

Olen todella tyytyväinen, jos Inarijärven aarre onnistuu edes yhdessä tai peräti muutamassa nuoressa  herättämään kiinnostuksen päästä joskus Inarijärvelle kanoottiretkelle. Vakuutan, että se tulee olemaan suurenmoista. Mutta samalla joudun varoittamaan, että se voi olla myös vaarallista. Inarijärven voimaa on ymmärrettävä kunnioittaa. Se on meitä mahtavampi. Sitä ei voi eikä kannata uhmata.

Matti Uurinmäki 13.4.2012

Huumaava Haltin reitti

Kirjan kuvaus:

Vaellusretki Haltille vie poikakolmikon Lapin Yliperän suurtuntureiden huikaisevaan, mutta vaativaan maastoon. Hengenvaaraan joutuen pojat toteavat kansainvälisen rikollisuuden ulottavan lonkeronsa jo tunturipoluillekin. Haltin reitillä huumaa muukin kuin Suomen upein maisema.

Huumaava Haltin reitti tutustuttaa kotimaan vaativimpaan retkiympäristöön, jossa kohdataan Suomen korkein tunturi ja putous.

ISBN 978-952-67109-0-7

Kirja on ilmestynyt 2008. Pehmeäkantinen, 120 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Samppanjaa Haltilla ja Huumaava Haltin reitti

Luultavasti kaikkien tai ainakin lähes kaikkien suomalaisten Lapin vaeltajien haave on käydä edes kerran Haltilla, Suomen korkeimmalle yltävällä tunturilla. Omalla kohdallani tuo haave toteutui vihdoin vuonna 2001.

Meitä oli kuuden hengen porukka, mukana mm. kaikki kirjojeni päähenkilöiden nimikaimat - Janne, Riku, Antti ja Maarit. En tosin vielä tuolloin ollut julkaissut yhtään ainoaa Seikkailuja Lapissa -sarjan kirjaa! Tuo Haltin vaellus tuli kuitenkin myöhemmin olemaan kolmannen kirjani - Huumaava Haltin reitti - keskeistä tausta-aineistoa.

Kirjassani poikakolmikko vaeltaa samaa reittiä, mitä mekin käytimme. Tsahkaljärven kautta ensin Saarijärven kämpälle ja sieltä Kuonnarvarrin yli Kuonnarjohkan laaksoon. Alla olevassa kuvassa lepotauolla nautin Kuonnarvarrin satulan näkymistä:

Kuonnarjohkalta reissumme jatkui kohti Meekonjärveä. Tällä etapilla kahlasimme Kahperukselta laskettelevan vähävetisen joen poikki:

Meekonia lähestyttäessä laakson yli avautui huikea näkymä kohti Haltin seutua, jonka suurtunturit täyttivät koko taivaanrannan. Laaksossa päilyi Meekonjärvi, jonka rantamille sijoitin kirjani keskeiset tapahtumat.

Meekonjärveltä reitti jatkui Vuomakasjoen vartta ihaillen sen koskia. Samaa kaunista, suorastaan idyllistä keinoa myös kirjani sankarit taivalsivat:

Vuomakasjoen laaksosta nousimme Pitsusjoen vartta tunturiselänteelle, jossa odotti Suomen korkein putous, Pitsusköngäs. Siellä kirjani pojat tapasivat yksinäisen kulkijan. Hänen esikuvanaan, tosin kirjaani paljon muutettuna, oli itse asiassa Saarijärven kämpällä tapaamamme iäkäs vaeltaja, joka oli kierrellyt Yliperän maisemia vuosikausia.

Haltin valloitus onnistui porukaltamme mainiosti. Varsin samaan tapaan kirjani pojat siitä suoriutuivat. Ehkäpä olennaisin ero oli siinä, että todellisella reissullamme yllätin porukkamme muut jäsenet vetämällä Haltin valloituksen juhlistamiseksi repustani samppanjapullon. Minulle tuo Haltin vaellus oli kyllä samppanjan arvoinen tapahtuma. Samppanjan nautimme Haltin huipulla rajapyykin kupeessa. Joskus olen huvikseni miettinyt, kuinkahan moni muu kenties on nauttinut samppanjaa Haltilla!

Paluumatkalla kalastelimme Vuomakasjoella. Aivan samoin teki kirjani poikakolmikko. Ja molemmat vaeltajaryhmät istuivat Meekonin rannalla iltanuotiolla nauttien harreja:

Meekonjärven rannalle Nuhkankentälle siis sijoitin Huumaavan Haltin reitin jännittävimmät tapahtumat. Niiden pohjamausteeksi otin kummitustarinan, jonka Riitta Lehvonen kertoo kirjassaan Kenkäheinistä kännyköihin. Kirjan juonessa esiintyvällä terva-astialla oli - ehkä yllättävää kylläkin - myös todellisuustausta: vaelluksemme aikoihin Meekonin ulkohuussi oli huoltomiesten toimesta juuri tervattu!

Matti Uurinmäki 11.4.2012

Naruskajoki, Tuntsajoki, Värriöjoki

Pohjois-Sallan vesistöjä ovat ensisijaisesti joet ja purot. Järviä ei montakaan ole, lompoloita ja lampia jokunen. Merkittävin järvi on Naruskajärvi.

Kalamiehen unelmapaikkoja ovat joet, niiden nivat, kosket ja suvannot. Itse en ole mikään innokas kalamies. Mieluummin istuskelen rannalla nauttimassa luonnon näkymistä - pikku eläimistä, kasveista, virran pyörteistä, kulleron keinunnasta rantapenkalla. Ja luonnon äänistä - puron solinasta, tuulen henkäilystä, lapintiaisen tirskahtelusta, tilhen hennon hennosta vihellystä, kuukkelin naukaisuista. Saalistan mieluummin kameralla kuin virvelillä, puhumattakaan perhostelusta, jota en hallitse lainkaan. Mutta syön mielelläni kalaa. Ilman suurempia estoja olen innokas napostelemaan toisten pyydystämää saalista. Mikä olisikaan  herkullisempaa kuin nuotiolla paistettu tammukka tai harri!

Seuraavassa kuvassa Riku perhostelee Naruskajoen Porttikosken alasuvannolla. Harreja sieltä yleensä nousee.

Toinen tuttu kalapaikka porukallemme on ollut Tuntsajoki - tuo A.E. Järvisen kirjoista kuuluisaksi tullut erämaajoki, josta suurin osa sodan seurauksena menetettiin Venäjälle. Vain joen latvavedet jäivät nykyisen rajan tälle puolelle.

Olenpa tainnut jo aikaisemminkin kertoa, että 1990-luvun alkuvuosina - siis jo ennen "Naruskajärvi-aikaa" - päädyimme Tuntsan varteen. Silloin joki tuntuikin hyvin erämaiselta. Nyt ei enää - valitettavasti. Joskus suorastaan harmittaa, kun joutuu toteamaan, että Piimäkurun laavulle jotkut majoittuvat autoineen ja matkailuautoineen suorastaan viikoiksi ja siten tekevät siitä itselleen "mökkeilypaikan". Pitäisikö metsähallituksen suorastaan kieltää - ja valvoa -, ettei laavupaikkoja vallattaisi pitkäaikaiseen leiriytymiseen. Ei kai ne sellaiseen ole tarkoitettu, vai onko?

Alla olevassa kuvassa Tuntsajoki on syyskuisessa asussaan, mutta valitettavasti tuona vuotena Suuri Riipijä oli innokkaasti asialla ja putsasi puista lehdet niin, että ruska jäi varsin vaatimattomaksi:

Kalastuksen ohella niin Naruskajoki kuin Tuntsajoki ovat olleet melontakohteinamme. Tosin en itse ole kummallaan joella melonut, vaan ainoastaan porukkamme nuoremmat jäsenet. Lisäksi kanooteilla on koluttu niin Auermajokea kuin Ylä-Naruskajokea, mutta ne ovat varsin pieniä, kivisiä, matalia ja mutkaisia eli hankalahkoja liikkua edes kanootilla. Oheisessa kuvassa koetaan Tuntsajoen nivoja:

Joen ilme tietenkin muuttuu vuodenaikojen mukaan, mutta aina se on kaunis. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi Naruskajoen talvisesta Porttikoskesta - eikö se ole jopa viehättävämpi kuin kesällä!

Sallan pohjoisosiin yltävät myös Kemijoen suuren sivujoen Värriöjoen latvat, vaikka pääosin tuo joki virtaileekin Savukosken puolella. Nuo Värriöjoen latvaosat ovat vielä melko rauhallista seutua, joskin hakkuutyömaat ovat tunkeneet sillekin alueelle. Sankat kuusikot on raiskattu sellukattilan kitaan. Enpä voi olla ihmettelemättä, onko Suomessa todellakin niin suuri puute puusta, että sitä ei löydy rintamailta riittävästi, vaan täytyy perimmäisetkin erämaat tuhota. Samalla pusketaan rekkateitä läpi kairojen, minkä jälkeen ne eivät mitään selkosia enää olekaan.

Kuvassa Värriöjoen latvavesiä syyskuisessa asussaan:

Matti Uurinmäki 11.4.2012

Sallan tuntureilla

Erityisesti 2000-luvun taitteessa tuli kierreltyä Sallan pohjoisosan tuntureita. Tukikohtana oli tietysti tuo aikaisemmin kuvaamani Naruskajärven kämppä. Useimmat retket tuli tehtyä kesällä tai ruska-aikaan, mutta joskus myös talvella hiihtäen. Laitanpa tähän muutamia kuvia eri tuntureilta.

Pohjois-Sallan korkein tunturi on Sorsatunturi, joka sijaitsee osin rajavyöhykkeellä. Sieltä avautuukin laajat näkymät Venäjän erämaihin. Sorsatunturilla on tullut käytyä muutamia kertoja. Alla oleva kuva on ensimmäisiä - ellei peräti ensimmäinen - Sorsatunturin huiputuksia ja vuodelta 1999:

Tuntsan eteläpuolella on laaja tunturialue, jossa Sorsatunturin lisäksi on useita muita tuntureita. Kuskoivan juurelle Nuoluskurun kodalle pääsee autollakin. Kuskoivalla on tullut käytyä myös lastenlasten Hetan ja Aapon kanssa: Nämä veijarit olivat silloin vasta hieman toisella vuodella.

Kuskoivan vieressa on sulavalinjainen ja helppopääsyinen Jaltakkilautatsioiva, jossa mukana oli dobermannityttö Veera:

Edellä kerrottujen eteläpuolella on Takkaselkätunturi, joka myös on kaunis tunturi. Siellä ruskan ohella ihailimme poroja:

Sorsatunturin vieressä, Takkaselkätunturista edelleen etelään, kohoaa erittäin pehmeämuotoinen Kaunisoiva. Tässä näkymä Kaunisoivalle Sorsatunturilta yli laakson:

Tuntsajoen pohjoispuolella, joka alkaa olla myös Sallan pohjoisinta kolkkaa, kohoaa Peuratunturi. Myös sille on  helppo nousta pohjoisen puolelta. Tässä ihailen näkymiä Peuratunturin laelta:

Naruskajärven lähettyvillä kohoaa mm. Joutsitunturi. Siellä tullut käytyä sekä jalkaisin että hiihtäen. Tässä talvinen kuva vuodelta 2003:

Joutsitunturin naapurina länsipuolella on Maltiotunturi, joka kuuluu osittain Maltion luonnonpuistoon:

Tässä osa Sallan pohjoisosien lukuisista tuntureista. Monia jäi vielä mainitsematta ja esittelemättä. Vaikka Sallan pohjoisosissa on todella paljon tuntureita, alue ei ole yhtä tunnettua kuin Saariselkä tai Länsi-Lapin tunturialueet. Syynä lienee, että Sallan tunturit ovat selvästi matalampia, korkeudeltaan noin 500 metrin tasolla merenpinnasta.

Matti Uurinmäki 10.4.2012