Kalamiehen unelmapaikkoja ovat joet, niiden nivat, kosket ja suvannot. Itse en ole mikään innokas kalamies. Mieluummin istuskelen rannalla nauttimassa luonnon näkymistä - pikku eläimistä, kasveista, virran pyörteistä, kulleron keinunnasta rantapenkalla. Ja luonnon äänistä - puron solinasta, tuulen henkäilystä, lapintiaisen tirskahtelusta, tilhen hennon hennosta vihellystä, kuukkelin naukaisuista. Saalistan mieluummin kameralla kuin virvelillä, puhumattakaan perhostelusta, jota en hallitse lainkaan. Mutta syön mielelläni kalaa. Ilman suurempia estoja olen innokas napostelemaan toisten pyydystämää saalista. Mikä olisikaan herkullisempaa kuin nuotiolla paistettu tammukka tai harri!
Seuraavassa kuvassa Riku perhostelee Naruskajoen Porttikosken alasuvannolla. Harreja sieltä yleensä nousee.
Toinen tuttu kalapaikka porukallemme on ollut Tuntsajoki - tuo A.E. Järvisen kirjoista kuuluisaksi tullut erämaajoki, josta suurin osa sodan seurauksena menetettiin Venäjälle. Vain joen latvavedet jäivät nykyisen rajan tälle puolelle.
Olenpa tainnut jo aikaisemminkin kertoa, että 1990-luvun alkuvuosina - siis jo ennen "Naruskajärvi-aikaa" - päädyimme Tuntsan varteen. Silloin joki tuntuikin hyvin erämaiselta. Nyt ei enää - valitettavasti. Joskus suorastaan harmittaa, kun joutuu toteamaan, että Piimäkurun laavulle jotkut majoittuvat autoineen ja matkailuautoineen suorastaan viikoiksi ja siten tekevät siitä itselleen "mökkeilypaikan". Pitäisikö metsähallituksen suorastaan kieltää - ja valvoa -, ettei laavupaikkoja vallattaisi pitkäaikaiseen leiriytymiseen. Ei kai ne sellaiseen ole tarkoitettu, vai onko?
Alla olevassa kuvassa Tuntsajoki on syyskuisessa asussaan, mutta valitettavasti tuona vuotena Suuri Riipijä oli innokkaasti asialla ja putsasi puista lehdet niin, että ruska jäi varsin vaatimattomaksi:
Kalastuksen ohella niin Naruskajoki kuin Tuntsajoki ovat olleet melontakohteinamme. Tosin en itse ole kummallaan joella melonut, vaan ainoastaan porukkamme nuoremmat jäsenet. Lisäksi kanooteilla on koluttu niin Auermajokea kuin Ylä-Naruskajokea, mutta ne ovat varsin pieniä, kivisiä, matalia ja mutkaisia eli hankalahkoja liikkua edes kanootilla. Oheisessa kuvassa koetaan Tuntsajoen nivoja:
Joen ilme tietenkin muuttuu vuodenaikojen mukaan, mutta aina se on kaunis. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi Naruskajoen talvisesta Porttikoskesta - eikö se ole jopa viehättävämpi kuin kesällä!
Sallan pohjoisosiin yltävät myös Kemijoen suuren sivujoen Värriöjoen latvat, vaikka pääosin tuo joki virtaileekin Savukosken puolella. Nuo Värriöjoen latvaosat ovat vielä melko rauhallista seutua, joskin hakkuutyömaat ovat tunkeneet sillekin alueelle. Sankat kuusikot on raiskattu sellukattilan kitaan. Enpä voi olla ihmettelemättä, onko Suomessa todellakin niin suuri puute puusta, että sitä ei löydy rintamailta riittävästi, vaan täytyy perimmäisetkin erämaat tuhota. Samalla pusketaan rekkateitä läpi kairojen, minkä jälkeen ne eivät mitään selkosia enää olekaan.
Kuvassa Värriöjoen latvavesiä syyskuisessa asussaan:
Matti Uurinmäki 11.4.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti