Otsamo ja Tuulisjärvi

Kesän 2014 ensimmäinen Lapin reissu suuntautui Sallan Naruskajärven kautta Saariselälle. Tällä kerralla uskoin julkisuudessa olleita tietoja siitä, että hillaa ei taida Lapissa juurikaan olla. Niinpä pitkällisen epäröinnin jälkeen päädyin siihen, että en edes lähtenyt resuamaan Naruskan soille. Jos siellä jotain olikin, niin jääkööt thaipoimijoiden iloksi.

Ehkä juuri hillan puuttumisen vuoksi kulkijoita tuntui olevan Naruskan ja Tuntsan suunnalla tavanomaista vähemmän. Ihme kyllä, myöskään yhtään tukkirekkaa ei tullut tiellä vastaan. Se oli suuri ilonaihe, sillä Naruskajärven suunnan metsät alkavat ollakin jo melko lailla raiskattuja. Kaiholla muistelee aikoja pari kolme vuosikymmentä sitten.

Toki Naruskajärven, Värriöjoen ja Tuntsan suunnilla vieläkin erämaan tuntua on. Ainakin jos jättää viittatien ja lähtee poropoluille. Tällä reissulla reppu jäi nostamatta pykälään ja pysyttelin tiiviisti tyypillisen turistin tapaan pölyävällä tiellä. Senkin varressa joskus pääsee ihastelemaan vaikkapa koppeloa, joka yrittää kuskata poikuettaan tien yli. Kyllä siinä kotkotettavaa korpimetsän kanalle riittikin, kun poikueesta osa jäi paikalle osuneen auton vuoksi toiselle puolelle tietä ja vain osa ehti ylittää tien. Koppelon onneksi häiriö oli lyhytaikainen.

Koppelo Naruskajärven tien varressa

Porot. Niitähän lantalainen aina jaksaa ihmetellä, vaikka poromiehen mielestä niissä tuskin on mitään erityisen kummallista. Kun porolauma osuu vaikkapa auton kulkureitille, niin sykähdyttäähän se. Ainakin silloin, kun kohtaaminen tapahtuu metsäautotiellä erämaan keskellä. Valtatielläkin kohtaaminen sykähdyttää, mutta aivan toisesta syystä - varsinkin, jos joutuu paniikkijarrutukseen.

Poroja Värriöjoentiellä

Naruskajärveltä päätimme jatkaa tällä kerralla Saariselän suuntaan hieman pienempiä teitä. Niinpä ajoimme Värriöjoen vartta Savukosken Marttiin. Sieltäkään emme kurvanneet kirkonkylään, vaan päädyimme kiertämään Tanhuan kapeahkon, mutta päällystetyn tien kautta Sodankylään.

On Lappi köyhä ja köyhäksi jää. Tällainen lausahdus silloin tällöin nousee mieleen, kun jänkämaiden keskellä ajelee. Senpä vuoksi ihmettelinkin ääneen erästä asiaa. Tanhuan kylä on varsin syrjäinen. Voisi kuvitella, että siellä asuminen ja sen elinkelpoisena pitäminen aiheuttaa niin asukkaille kuin yhteiskunnalle melkoisia kustannuksia. Savukosken kunnan rahakirstun pohjalle ei osaa kuvitella kovinkaan monta ropoa. Sen vuoksi tuntui oudolta todeta, että rahaa oli riittänyt syrjäisen Tanhuan syrjäisen pikkutien tienpenkereitten ruohon niittämiseen. Eihän se toki paljon maksa, jos traktori niittokoneineen ajelee ja leikkaa kissankellomättäät mataliksi, mutta jotain se silti maksaa. En jaksa ymmärtää, miten tuo voi olla tiukassa taloustilanteessa prioriteettilistalla ylipäätään. En voinut myöskään olla toteamatta, että Sodankylästä Saariselälle vievän valtaiten penkereet sen sijaan oli niittämättä - kuten hyvä olikin.

Saariselällä on tullut käytyä jo niin monta kertaa, että on hieman vaikea keksiä uusia lähikäyntikohteita. Onneksi jotain sentään.

Eräänä päivänä ajoimme vaimoni kanssa Inariin. Halusimme huiputtaa Otsamon, Inarin ylpeyden.  Tunturin korkeudeksi kartta näyttää 419 metriä merenpinnasta. Käytimme kaikkein keveintä huiputusreittiä. Ajoimme autolla Rovajärven eteläpäässä olevalle patikkareitin pysäköintialueelle. Rovajärvelle menevä tie erkanee Angeliin menevästä tiestä ja risteys on merkitty. Siitä on patikkareitin alkuun noin 9 km. Tietä pääsee tavallisella henkilöautolla.

Rovajärven p-alueelta Otsamolle vie noin 3 km:n pituinen polku. Aluksi se etenee lähes tasamaassa kankaita ja pieniä suonotkelmia seuraillen. Kosteimmissa paikoissa on pitkospuut. Sitten polku alkaa nousta mäntyjä kasvavia rinteitä mukaillen ja muuttuu melko pian kohtalaisen jyrkäksi. Männyt loppuvat ja alkaa tunturikoivuvyöhyke, joka ennen lakea loppuu ja maisema avautuu puuttomaksi tunturinummeksi. Jonkin verran kivikkoinenhan polku on, mutta kaiken kaikkiaan verraten helppokulkuinen.

Otsamon polku tunturikoivikossa - suunta alaspäin

Otsamolta avautuvat näkymät oikeastaan joka suuntaan - Inarijärvelle, Mutusjärvelle, Muotkatunturien erämaahan ja Paatarille sekä Lemmenjoen suunnalle. Otsamon laella on entinen palovartijan maja, joka nykyisellään toimii metsähallituksen päivätupana. Kävijävihko oli aivan täyteen kirjoiteltu ja olisi kaivannut vaihtoa, mutta taisivat metsähallituksen huoltomiehet olla kesälomilla

Näkymä Otsamolta Inarijärvelle

Toisena Inari-päivänä käväisimme Tuulisjärvellä, joka sijaitsee korkealla Tuulispäät-tunturin kupeessa muutaman kilometrin Inarin kirkonkylästä etelään. Järvi on verraten korkealla, noin 300 metriä merenpinnan yläpuolella.  Autojen pysäköintipaikalta järvelle vie noin puolentoista kilometrin pituinen hyvä polku. Järven rannalla on laavu, puuliiteri ja käymälä. Järvessä on rautua, mutta sen pyydystäminen onkin sitten jo eri juttu.

Tuulisjärven rantamilla

30.7.2014
Matti

Holiday club & RCI & Saariselkä

Tuttuun tapaan käväisin viikon reissulla Lapissa - tosin jo parin viikon päästä on tarkoitus lähteä Lapin toiselle reunalle. Tässä kirjoitelmassa en kertoile mukavista vaelluskokemuksista, vaan puran ihmettelyäni loma-asuntojen varausjärjestelmästä. Kohteena on Holiday Clubin Saariselällä olevat kiinteistöyhtiöt, jotka kuuluvat RCI-varausjärjestelmään.

Olen lähipiiriläisteni kanssa käyttänyt näitä Holidayn Saariselän loma-asuntoja tukikohtana jo useampana kesänä. Itsellämme on siellä yksi huoneisto yhdeksi viikoksi ja lisäksi olemme pistevaihtojärjestelmän kautta varanneet usein toisen huoneiston, koska meitä saattaa olla matkassa kolmekin perhekuntaa.

RCI-varausta käyttäneet tietävät, että olennaisin peruste huoneistoa valittaessa on makuuhuoneiden lukumäärä ja yleensä makuupaikkojen määrä. Saariselän kohteet ovat siitä erikoisia, että siellä kaikki Holidayn kohteet ovat yhtenä könttänä. Niitä ei siis erotella mitenkään toisistaan esimerkiksi kiinteistöyhtiön nimen perusteella. Eihän siinä mitään, jos huoneistot olisivat edes suunnilleen samantasoisia, mutta niin ei todellakaan ole. Niinpä siinä joutuu ostamaan - siis varaamaan - sikaa säkissä. Mielestäni ristiriita on niin olennainen, että perustellusti voi katsoa Holiday Clubin ja RCI:n käytännön rikkovan kuluttajansuojalain 2 luvun 6 pykälän kieltoa koskien harhaanjohtavaa markkinointia.

Kerronpa todellisen esimerkin.

Vuoden 2013 kesällä varasimme lisähuoneistoksi 1 makuuhuoneen huoneiston. Vasta avainta noutaessa selviää, mikä huoneisto sieltä annetaan. Siinä vaiheessa on varsin vaikea ryhtyä perumaan varausta, kun on ensin matkustanut Saariselälle tuhat kilometriä ja yöpaikka olisi tarpeen. No silloin kaikki onneksi sujui hyvin. Saimme käyttöömme Siulaselkä-kiinteistöstä 1 makuuhuoneen käsittävän huoneiston, jossa on lisäksi tilava parvi. Makuupaikkoja näissä Siulaselän huoneistoissa on vähintäänkin 5-6 ja lisäksi sohva hätätarpeeseen.

Tänä kesänä 2014 olimme aivan samalla tavalla varanneet lisähuoneistoksi 1 makuuhuoneen huoneiston. Alun perin oli tarkoitus, että siihen olisi majoittunut poikani perhe 2 pienen lapsensa kanssa - siis 4 henkeä. Poikani perheelle tuli kuitenkin matkaeste ja niinpä minä vaimoni kanssa lähdimme heidän sijastaan reissuun. Meille annettiin avainpalvelusta käyttöön Outapailakan huoneisto. Siinäkin oli makuuhuone, jossa oli kaksi sänkyä. Lisäksi oli pieni komeromainen tila, jossa oli kolmas sänky - eikä siihen enää sitten enää edes tuolia olisi mahtunut. Neljättä vuodetta ei ollut. Huoneistossa ei ollut myöskään parvea. Olimme todella huojentuneita, että poikamme perheelle oli tullut matkaeste. Jos he olisivat joutuneet ahtautumaan lastensa kanssa tuohon pieneen huoneistoon, siitä olisi seurannut "perhekatastrofi" ja matka olisi taatusti mennyt pilalle. Minulle ja vaimolleni - siis kahdelle hengelle - huoneisto toki oli riittävä.

Mistä siis on kyse? Siitä, että miksi Holiday Club ja RCI eivät erottele näitä huoneistoja toisistaan siten, että varauksen tekijä tietää edes kohtuullisessa määrin, millaisen huoneiston hän varaa ja saa käyttöönsä. On täysin kohtuutonta, että joutuu varaamaan sikaa säkissä. Toinen huoneisto on kooltaan toiseen verrattuna päiväaikaisten käyttötilojen osalta ainakin kaksinkertainen. Myös makuupaikkoja on 2-3 kertaa niin paljon kuin toisessa. Silti varausta tehdessään ei tiedä, kumpaan lopullisesti päätyy.

Julkaistujen tietojen mukaan Outapailakan huoneisto on kooltaan 40 m2. Siulaselän huoneiston alakerta on 41,5 m2 ja parvi 25 m2. Siulaselän alakerrassa on olennaisesti enemmän päiväaikaista käyttötilaa, koska Outapailakassa ns. makuualkovi (jossa on kolmas sänky) pienentää olennaisesti ns. tupakeittiötä, joka lienee vain noin puolet Siulaselän vastaavasta. Lisäksi tilava parvi soveltuu lapsiperheessä myös päiväaikaiseen käyttöön. Niinpä Siulaselän 1 mh:n huoneistossa on enemmän kuin kaksinkertaisesti päiväaikaista käyttötilaa lapsiperheelle kuin Outapailakan 1 mh:n huoneistossa. Ero on ratkaisevan suuri. Sänkymakuupaikkoja Siulaselässä on 6 ja Outapailakassa 3. Miten ihmeessä tällaiset huonestot varausjärjestelmässä on toisiinsa rinnastettuja eikä varaajaperhe voi mitenkään tietää, kumpaan majoitutaan!

Laitoin asiasta tiedustelun Holiday Clubille. En saanut sieltä vastausta. Sen sijaan RCI:ltä tuli vastaus, jossa kuvaannollisesti "leviteltiin käsiä" ja todettiin, että "emme voi asialle mitään" ja että lähetämme palautteenne "jonnekin eteenpäin". Siis hallelujaa. On se kumma, että asiakkaiden palautteille aina viitataan kintaalla.

Ilmeisesti tästäkin asiasta on tehtävä jossakin vaiheessa valitus kuluttajaviranomaisille. Mielestäni annetut markkinointitiedot ovat niin puutteellisia ja harhaanjohtavia, että siitä syntyy riittävä peruste. Me asiakkaathan kustannamme niin Holiday Clubin kuin RCI:n toiminnan. Meillä on oikeus rahojemme vastineeksi saada kunnollista ja asiallista palvelua.

28.7.2014
Matti Uurinmäki

Lapinhullu

Kiinnostuin ja luin Kalevi Leppäsen Lapinhullun.

Leppänen pohtiikin ansiokkaasti lapinhulluutta ja ja tuota milteipä kliseistä lapinhullu-käsitettä. Olen itsekin liittänyt ja ollut valmis osaltani hyväksymään lapinhullu-leiman itseenikin. Tietysti tavallaan positiivisena käsitteenä, joskin sivustakatsoja voisi päätyä toisenlaisiinkin ajatuksiin. Leppänen lähestyy käsitettä niin laajana, etteipä sitä ole syytä enemmälti laventaa.

Itse pidin kirjan kiinnostavimpana osuutena juuri niitä pohdintoja, joiden kautta Leppänen määritteli ja rajasi lapinhullu-käsitteen sisältöä ja luonnetta. Hyvin suurelta osin koin ne aivan samantapaisiksi kuin omatkin ajatukseni tuosta asiasta. Siihen sisältyy niin konkretiaa - esimerkiksi vaeltamista tai vastaavaa - kuin tunne-elämyksiä. Siis sekä fyysistä että henkistä puolta.

Leppänen sukelsi yllättävänkin syvälle Lapin historiaan. Itselleni oli jopa vaikea osin mieltää, olivatko kaikki esitetyt historialliset kuvaukset tarpeen lapinhulluutta käsittelevään teokseen. Toki ne antoivat osaltaan ajallista perspektiiviä, mutta jotenkin ne laajuudessaan tekivät teoksesta miltei oppikirjamaisen. Ehkä olisi voinut käsitellä sitä osaa hieman kevyemminkin.

Henkilöesittelyt tietysti ovat mielenkiintoisia, joskin henkilövalinnat melko yllätyksettömiä. Henkilökuvauksissa oli joitakin sellaisia yksityiskohtia, joita en ollut itse ennen tavannut kirjoista. On selvää, että rajanveto henkilöiden osalta on vaikeaa, koska näitä lapinhulluja todellakin riittää, jopa monia julkkiksiakin. Vieläpä tämän päivän julkkiksia - muitakin kuin Vesku. Leppänen oli vetänyt  mielestäni hyvin tiukkaa linjaa ja rajautunut vain muutamiin esimerkkeihin. Varmaankin jokainen heistä oli paikkansa ansainnut enkä ryhdy Leppäsen valitsemia pois rankkeeraamaan. Suorastaan jäin kuitenkin toivomaan, että Leppänen tai joku toinen henkilö jatkaisi lapinhullujen henkilökuvauksia jossakin toisessa kirjassa ja laajentaisi entisestään näiden hullujen ja heidän ajatusten esittelyä. Ainakin minua kiinnostaisi lukea, miten heistä kukin on lapinhulluuteen päätynyt ja mitä se heidän elämässään tarkoittaa ja merkitsee ja miten kenties näkyy heidän toimissaan.

Leppäsen Lapinhullu on ihan hyvä ja tarpeellinenkin lisä lappikirjallisuuteen.

4.7.2014
Matti

Wikipedian sensuuri

Wikipedia on tietysti kaikille netinkäyttäjille tuttu ja hyödyllinen tietovarasto - vapaa tietosanakirja kuten se taitaa itseään tituleerata. Olen itse sitä lukemattomia kertoja käyttänyt ja muutamista kohteista sinne tietoakin lisännyt - lähinnä eräistä Lapin kohteista, joista kertomisen olen subjektiivisesti arvioinut olevan hyödyksi muille Lappiin suuntaaville. Ja olenpa jopa muutaman kerran osallistunut Wikipedian rahankeräykseenkin, jota poliisikin taisi pyöritellä hetken aikaa pöydällään. Tosin minun osuuteni oli määrältään vain symbolista.

Muutama päivä sitten törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön, jota en voi oikein muuksi nimitää kuin (Wikipedian) sensuuriksi. Mielestäni se oli varsin yllättävää ja outoa, kun Wikipedia on halunnut nimenomaan leimautua vapaaksi tiedonkanavaksi.

Eräs Wikipedian aktivisti, joka käytti komeaa Kielimiliisi-nimimerkkiä, toimi aivan nimimerkkinsä mukaisesti. Näillä tietyillä henkilöillä on eräänlainen omatekoinen oikeus valvoa, mitä Wikipediassa julkaistaan ja hyväksyä tai olla hyväksymättä tavallisten pulliaisten Wikipediaan lisäämiä tietoartikkeleita.

Minusta - vähäpätöisestä kirjailijaharrastelijasta - oli Wikipediassa lyhyt artikkeli, jossa minut kuvattiin nuortenkirjailijana ja lueteltiin julkaisemani nuortenkirjat, siinä vaiheessa yhteensä 16 kappaletta. Herra Kielimiliisi oli kuitenkin sitä mieltä, että moinen kirjailijantekele oli niin mitätön saavutuksiltaan, ettei sellaisesta sovi olla mainintaa Wikipediassa. Tärkein perustelu näytti olevan, että jos kirjailijasta ei ole kirjoitettu artikkelia Hesariin tai suunnilleen saman tasoiseen lehteen, niin henkilö ei ole kelvollinen Wikipediaan. Toinen kelpuutusvaihtoehto olisi ollut, että kirjojen julkaisijan tulisi olla WSOY tai Otava tai joku sen tapainen.

Mielenkiintoisia perusteluja. Tosi kielimiliisimäisiä. Mitään merkitystä arvioinnissa ei tietenkään ollut - eikä tosin voinut ollakaan - kirjojen sisällöllä tai muulla vastaavalla. Ei myöskään sillä seikalla, että kirjoittaja - siis minä - oli julkaissut verraten monta (nuorten)kirjaa. Kovinkaan moni nuortenkirjailija ei yllä samaan määrään. Mitään merkitystä ei myöskään ollut sillä, että (painettuina julkaistuja) kirjoja oli hankittu kymmeniin maan kirjastoihin. Suorastaan huvittavaa oli, että joku wikipedialainen esitti (- toivottavasti ei vakavana mielipiteenä), että mainitut kappaleet oli ilmeisesti lahjoitettu kirjastoille. Ei voi kuin hymähtää. Rohkenipa herra Kielimiliisi epäillä, että kirjojeni menekki rajoittui pelkästään niihin kappaleisiin, jotka hänen mukaansa mitä ilmeisimmin oli lahjoittanut lähipiirilleni. Voin tämän arvoisan epäilijän pettymykseksi todeta, että lahjoitukseni rajoittuvat kolmen lapseni perheisiin eikä heillekään ole tullut annettua edes jokaisesta julkaistusta kirjasta yhtäkään kappaletta. Ehkä Kielimiliisi myös osaisi kertoa, miksi viitsisin kirjoittaa ja kustantaa peräti 16 kirjaa kotiväelle jaettavaksi!

Joka tapauksessa lopputulos oli, että esittelyartikkelini poistettiin Wikipediasta. Varmaankin siinä säästyi levytilaa ja vapaan tietosanakirjan sisällöllinen arvostus samalla kasvoi.

No, tulipa koettua sekin häpeä, ettei ole vielä kelvollinen Wikipediaan nuortenkirjailija-tittelillä. Todennäköisesti käy niin, ettei tuo rima tule koskaan ylittymäänkään. Minähän en henkilökohtaisesti tuota lyhyttä esittelyartikkelia itsestäni kaipaa - tunnen itseni muutoinkin tyydyttävästi. Sen sijaan saattaisi parhaassa tapauksessa syntyä tilanne, jossa joku kirjaani lukeva nuori voisi haluta vilkaista, mikä mies tuo kirjoittaja oikein on ja mitä muuta hän kenties on julkaissut. Sellaisen tiedon välittämisessä Wikipedia olisi voinut olla paikallaan. Onneksi tuon saman tiedon saa toki muualta netistä - vaikkapa kustantajan sivuilta. Silti jään aidosti ihmettelemään sensurointia.

24.6.2014
Matti

Kevon kanjonin rosvo

On jo kymmenisen vuotta aikaa siitä, kun tein pikareissun kuuluisalle Kevon kanjonille. Olin tuolloin vaelluksella vaimoni kanssa.

Keventääksemme vaellustamme, mutta samalla kuitenkin Kevon kanjoniin tutustuen, päätimme tehdä tuon reissun siten, että Kävisimme kanjonialueella edestakaisin reitin länsipäästä. Emme siis kulkisi koko reittiä läpi suuntaan tai toiseen.

Niinpä ajelimme ensin Karigasniemen tien varteen ja sieltä vaelsimme uskomattoman upeaa Luomusharjua Luomusjärvien välitse Kevon luonnonpuiston länsireunaan. Reitin varressa luonnonpuiston rajan tuntumassa on virallinen leiriytymisalue, jonne pystytimme telttamme. Oli siellä muutama muukin teltta.

Seuraavana päivänä varustauduimme pelkästään päivärepuilla. Lähdimme katsastamaan Kevon kanjonia, joka itse asiassa on mahtavimmillaan juuri länsipäässään, paikassa, jota nimitetään Kevon seinäksi. Siitä Kevon kanjoni todellakin alkaa pystysuoraan laskeutuvana seinämänä. Paikka on upea, joten ei ole ihme, että se on lukuisiin maisemakortteihinkin päätynyt. Jatkoimme kanjonin reunamaa seurailevaa reittiä aina Kevon keskikohdille Fiellujoen putoukselle saakka. Tuo Ristikanjonin kohtahan on toinen Kevon tunnetuimmista paikoista. Sieltä sitten palailimme takaisin leiripaikkaan.

Muistelen, että edestakaisen päiväkävelyn pituudeksi tuli kolmisenkymmentä kilometriä, ehkä hieman alle. Joka tapauksessa se oli meille aivan riittävän vaativa ponnistelu pelkän päivärepunkin kanssa. Onneksi sää oli tuonakin päivänä suosiollinen. Energiavajetta kuitenkin syntyi niin, että teltassa jopa hieman pisti kehon vapisemaan.

Kolmantena vaelluspäivänä palailimme Luomusharjun kautta takaisin autolle. Totesimme, että tämä vaellustapa mahdollisti melko kevyellä tavalla tutustumisen Kevon keskeisimpiin osiin. Tuskinpa meistä olisi ollutkaan koko reitin läpi kävelemiseen.

Tuon reissun pohjalta kirjoittelin Seikkailuja Lapissa sarjaan 9. teoksen nimellä Kevon kanjonin rosvo. Kirjan alkupuoleen sisällytin vaeltelua eräillä Saariselän tunnetuilla kohteilla - mm. Kiilopäällä ja Iisakkipäälla - sekä tammukan perhostelua Sotajoella. Toki kaikki nämäkin on tullut todellisuudessa koettua. Lisäksi kirjaan sisältyy kesäinen käynti Harripäiden Kulmakurulla, joka lienee useimmille siellä käyneille tuttu talviselta hiihtoreitiltä. Kirjani päähenkilöt kohtaavat Kulmakurussa uljaan muuttohaukan, joka vieläkin lienee melko harvinainen, vaikka onkin onneksi yleistynyt pahimpiin vuosiin verrattuna.

Kulmakurussa ja myöhemmin Kevon kanjonissa kirjan vaeltajapojat kohtaavat myös rosvon, siis munarosvon. Valitettavasti tuo munien kerääminen on todellinen vitsaus yhä näinäkin päivinä, ehkä jopa pahentunut. Saimmehan jokin aika sitten lukea lehdistä, miten laittomasta munien keräämisestä oli jäänyt kiinni joku, jolla oli peräti 10000 munaa odottamassa ostajaansa. Erityisen haluttuja ovat tiettävästi juuri muuttohaukan ja Kevon kanjonissakin esiintyvän tunturihaukan munat, koska niistä haudotetaan metsästyshaukkoja superrikkaille arabiemiireille. Halusin ottaa tuon luontorikoksen myös kirjani aiheeksi, että epäkohta tulisi tutuksi mahdollisimman monelle luonnonpuolustajalle.

Valitettavasti - näin itse totean - Kevon kanjonin rosvo kustannussyistä ilmestyy vain e-kirjana.  Kun kirjojeni takana ei ole mikään suuri kustannustalo, niin on etsittävä sellaisia taloudellisia vaihtoehtoja, jotka mahdollistavat kirjan julkaisemisen. E-kirja on tällöin hvyin varteen otettava vaihtoehto. Jopa niin varteen otettava, että se saattaa jättää perinteisen printtikirjan kokonaan toteutumatta. Kevon kanjonin rosvo - kuten muutkin nuortenkirjani - on saatavana ainakin Elisan e-kirjapalvelusta.

Huonoa siinä kuitenkin on se, että kirjastojen valmius käyttää e-kirjoja on surkean heikko. Näin uskallan väittää. Mielelläni näkisin kirjani myös kirjastokäytössä, mutta e-kirjalla on siihen tällä hetkellä merkittäviä esteitä. Toivon, että mahdollisimman nopeasti löytyy ratkaisu, joka mahdollistaa e-kirjojen saamisen kirjastojen valikoimiin sellaisin ehdoin, että se on myös kirjoittajan ja kustantajan näkökulmasta hyväksyttävää.

Pelkästään e-kirjana julkaisin myös toisen nuortekirjasarjani - Seikkailuja maailmalla - uusimman teoksen Kuolema Kultaisessa Kolmiossa. Syyt olivat täsmälleen samat kuin edellä kerroin ja joista kerroin myös toisessa blogissani.


Matti Uurinmäki
23.11.2013

Seikkailuja Lapissa -sarjan nuortenkirjat e-kirjoina

Niinhän siinä kävi, että Seikkailuja Lapissa -sarjani nuortenkirjat tuli muunnettua myös e-kirjoiksi. Tai lähes kaikki, sillä ainakin toistaiseksi sarjan aloitusteos Sotatunturin porovarkaat on vielä ainoastaan perinteisessä muodossa. Sitä paitsi sen painos on loppuunmyyty, joten sitä ei ole saatavana lainkaan. Tarkoitus on julkaista myös tuo teos e-kirjana, mutta ennen sitä ajattelin hieman uudistaa sen kuva-aineistoa. Tosin kaikilta osin se ei ole mahdollista, sillä osa kirjan kuvituksesta on peräisin 1960-luvulta eikä tuo aika tietysti enää koskaan palaa.

Mutta kaikki muut sarjan kirjat ovat siis nyt myös e-kirjoina. Perinteisessä printtimuodossahan sarjassa on ilmestynyt ennen tätä e-kirjavaihetta kahdeksan teosta: Sotatunturin porovarkaat, Inarijärven aarre, Huumaava Haltin reitti, Lemmenjoen kultakätkö, Prinsessan sieppaus Pältsalla, Takaa-ajo Ruijassa, Koarvikoddsin noita ja Outoja kulkijoita Tuntsan erämaassa. Kuten kirjojen nimet kertovat, vievät kirjat lukijan eri puolille Lappia tunnetuille ja vaeltajien suosimille seuduille.

Sarjassa on ilmestynyt myös 9. teos - Kevon kanjonin rosvo -, mutta tämä viimeisin kirja on julkaistu ainakin toistaiseksi ainoastaan sähköisessä muodossa. Aika tulee näyttämään, tehdäänkö siitä joskus myös printtiversio.

Seikkailuja Lapissa -sarjalle on yhteistä, että kirjoissa kuvatut tapahtumapaikat ovat pääosiltaan todellisia, todenmukaisia. Olen ne itse joskus reissuillani kolunnut läpi. Samalla olen napsinut niistä kuvia omia muistojani varten. Tai joku toinen ryhmäämme kuuluineista on kuvia nappaillut. Näitä reissukuvia olen käyttänyt kirjojeni kuvituksena. Tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Kirjojeni kautta haluan - seikkailun ohella - jakaa myös todellista tietoa Lapin eri kolkista ja kenties siten innostaa nuoria - miksei vanhempaakin väkeä - lähtemään omille vaelluksilleen. Kirjojeni toivon antavan jonkinlaista perustietoa kulloisestakin seudusta.

Lappi muuttuu. Valitettavasti moni muutos on ihmisten aikaan saama eikä suinkaan ole meille kunniaksi. Esimerkkinä ihmisten ahneudesta ja luontoa kohtaan osoittamasta raadollisuudesta liitän tähän blogitekstiin kuvat Lemmenjoen kansallispuiston ytimessä olevasta Jäkälä-äytsistä. Kun kuljin siellä vuonna 1986 poikieni kanssa, olivat Jäkäläojan rantapenkereet vielä pääosin luonnontilassa, vehreiden tunturikoivujen peittämiä. Niiden lomaan, auringon helliessä, oli mukava heittäytyä jäkälämatolle vaellustauolle. Kuunnella puron solinaa ja sinirinnan vivahteikasta laulelua.

Kun vuonna 2010 käveleskelin samalla reitillä, näky oli lohduton, suorastaan ahdistava. Koko Jäkälä-äytsi oli kaivinkoneilla täysin pilalle pengottu, käännetty ja myllerretty. Yhtä savista kivipeltoa, jossa entinen luonnontilainen puro savisena liejuojana yritti pysytellä hengissä. Ei todellakaan tehnyt mieli jäädä tauolle "Jäkälä-äytsille", jota ei pitäisi enää tuolla vanhalla nimellä edes kutsuakaan. Kaikki kunnia vanhoille kultajäärille, jotka lapioineen ahersivat kultapuroilla, mutta joiden jäljiltä luonto pääosin jäi ennalleen. Kaikki häpeä koneraiskaajille ja heidän toimiensa hyväksyjille. Kysyn jälleen, tällaistako pitää kansallispuistossa sallia?!

Matti Uurinmäki
23.11.2013

Yhä syvemmälle sähköiseen kirjamaailmaan

Kun kirjastoja suljetaan joka puolella Suomea, on oletettavaa, että lukuintoiset joutuvat etsimään muita korvaavia tapoja lukuhalunsa tyydyttämiseksi. Mitä ilmeisimmin yksi varteenotettava vaihtoehto tulee olemaan ainakin nuoremmalle lukijakunnalle sähköisen kirjan käyttäminen. Niinpä olen itsekin aikonut vastata tähän haasteen yhä laajemmin ja siirrätän kirjojani sähköiseen muotoon.

Kolmantena e-kirjana on nyt julkaistu Lemmenjoen kultakätkö, joka kuuluu Seikkailuja Lapissa -nuortenkirjasarjaani sen neljäntenä teoksena.

Tuossa teoksessa seikkailu alkaa vanhasta valokuvasta löytyvästä salaperäisestä viestistä. Vanhan kullankaivajan salakirjoitusviesti vie poikakolmikon Lapin kultamaille Lemmenjoelle etsimään kulta-aarretta. Sitä havittelee myös roisto, joka hiippailee poikien leirissä. Lopullinen välien selvittely tapahtuu Saariselän vanhalla Prospektorin kaivoskuilulla Laanilassa. Teos vie niin seikkailijat kuin lukijansa tarunhohtoisen kultajoen ja samalla kansallispuiston maisemiin. Seikkailun myötä heräävät eloon tarinat vanhoista kultamiehistä, Lemmenjoen elinkautisista. E-kirjaversiossa on runsas paikka-autenttinen värivalokuvakuvitus.

Matti Uurinmäki