Kaldoaivi - puutonta tundraerämaata

Ei tullut joulukuussa maailmanloppua, joten lienee syytä jatkaa blogikirjoitteluakin. Aikaisempien vuosien Lapin reissuista kertoileminen taisikin katketa peräti jo viime vuoden huhtikuussa. Melkein vuosi vierähtänyt. Niinpä hieman hävettää saamattomuuteni.

Viimeksi kai kertoilin kesän 2009 reissusta Muotkatunturien erämaahan. Niistä kokemuksistahan syntyi viime vuonna kirjani Koarvikoddsin noita. Melkoisen puutonta aluetta ovat nuokin seudut. Ajattelin tällä kerralla raapustella toisesta puuttomasta seudusta, joka on ehkä jopa vieläkin karumpaa, paikoitellen jotenkin alakuloistakin. Lähtekäämme siis vilkaisemaan Kaldoaivia.

Kaldoaivi ei liene aivan jokaiselle lapinkävijälle niitä kaikkein tutuimpia seutuja. Eikä ehkä kaikkein kiinnostavimpiakaan. Kaldoaivi on Suomi-neidon pään itäinen osa vasten Norjan Jäämeren rannikkoseutuja. Osittain alue on Utsjokea, osittain Inaria.

Miksi lähteä Kaldoaiviin? No, reissukaverini Janne ja Mika ovat innokkaita kalamiehiä, perhostelijoita. Siinä heille täysin riittävä syy, sillä Kaldoaivi on kalamiehelle mielenkiintoista seutua. Minä taas muuten vaan kuljen heidän mukanaan maita ja mantuja, mielellään aina uusia polkuja - tai myös polutonta kairaa. Janne oli aikaisemminkin käynyt Kaldoaivin eteläosassa, mutta minulle ja Mikalle seutu oli uusi kokemus.

Oli elokuun loppupuoli 2010. Päätimme suunnata Kaldoaiviin Suomi-neidon päälaen kautta, aivan sananmukaisesti. Yöksi pysähdyimme Kaamasen kievariiin. Hieman pidimme kalliin puoleisena majapaikkaamme tasoon nähden. Siitä sitten aamutuimaan ajelimme Utsjoen läpi aina Nuorgamiin saakka. Välillä pysähdyimme hetkeksi ihailemaan Tenoa, kun tie sitä sivusi. Valitettavasti aamukahvipaikkaa ei löytynyt enempää Utsjoelta kuin Nuorgamistakaan. Taisimme olla liian aikaisin liikkeellä.

Nuorgamista lähdimme tunturiylängölle, edelleen siis autolla, ja suuntasimme Pulmankiin. Tuonne muutaman savun kylään parkkeerasimme auton, nostimme rinkat pykälään ja lähdimme kapuamaan Buollanvarrille merkittyä polkua noudatellen. Olihan siinä sopivasti alkuverryttelyä, sillä korkeuseroa oli pari sataa metriä. Vaaralta - tai onko se Kaldoaivin mittapuun mukaan peräti tunturi - oli näkymä Pulmankijärvelle, joka on entinen Jäämeren vuono ja nykyäänkin vain kymmenisen metriä Jäämeren pinnan yläpuolella.

Välillä täytyi käydä suolla. Vaelluskengät siinä taisi hieman kastuakin, mutta olihan siellä onneksi kypsiä isoja hilloja naposteltavaksi. Tosin rinkka selässä niiden poimiminen sujui hieman kankeasti. Sitten taas ylös Urroaiville (273 mpy), jonka päältä menee Suomen ja Norjan raja. Lepäsimme hetken rajapyykin kupeessa.

Poroaidan vartta etelään - ja taas vetelään. Yritimme taiteilla märän nevan yli poroaidan vieressä olevia mädänneitä ja uponneita puunpätkiä myöten roikkuen samalla poroaidan verkossa. Kohtuullisesti onnistui. Luossajärveen laskevan pikku puron luona pidettiin ruokataukoa. Tienoon harva tunturikoivikko oli lehdetöntä. Epäilimme, että asialla oli ollut tunturimittarin perikunta.

Olimme etukäteen ajatelleet, että Kaldoaivi on vain pientä kumpareikkoa. Yllätyimme, että korkeuserot olivat niinkin merkittäviä. Nousimme taas satakunta metriä ylöspäin Mivttetsohkalle ja edelleen siitä alas pienen järven rantamille. Valitettavan mutaista ja konteikkoista polkua.

Maisema oli puutonta. Vain jokunen harva tunturikoivun tökki näkyi kilometrien säteellä. Ylängöillä maasto oli helppokulkuista, nummimaista, mutta alavammilla paikoilla maasto oli kosteanpuoleista.

Sitten taas ylös. Oli noustava Tsuomasvarrille (435 mpy), joka on eräs Kaldoaivin tunnetuimmista maamerkeistä. Polku ei mene aivan huipun kautta. Sitten alkoikin laskeutuminen Tsuomasjärven rannan tuntumaan. Järven pohjoispuolisessa niemessä odottaisi Tsuomasjärven autiotupa. Ennen kämppää oli kuitenkin vielä hankala, etten sanoisi hyvin hankala, märkä pari sataa metriä leveä suojuonne. Siitä ei selvinnyt täysin kuivin jaloin. Suo oli lisäksi möyritty mönkijöillä kurakolle.

Kämpällä oli yksi yksinäinen kulkija. Tunnistimme ja totesimme itseksemme, että teeveestä tuttu. Hän oli nimittäin eräs niistä henkilöistä, joiden Compostela-pyhiinvaellusreissusta oli tehty televisioon dokumenttisarja. Emme kuitenkaan tuosta aiheesta jutelleet, vaan aivan tavallisia kuulumisia haastelimme.

Aamutuimaan jatkoimme omaa kulkuamme ja jätimme pyhiinvaeltajan kämppään unten maille (kuva yllä). Aluksi kuljettiin Tsuomasjärven rantaryteikössä, mutta sitten päästiin upealle ylänkötaipaleelle. Noustiin vähitellen kohti Kolmesoaivin länsiharjanteita. Matka eteni ripeästi ja tultiin jo Tsaaraoaiville - toiselle Kaldoaivin tunnetuista maamerkeistä. Tsaaraoaivin juuren pikku kurussa pysähdyimme muonatauolle, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan.

Merkitty polku olisi jatkunut Tsaarajärven rannan autiotuvalle, mutta se ei meitä kiinnostanut. Päätimme pysytellä ylhäällä tunturin päällä ja kulkea omia polkujamme - tai siis ilman polkuja. Tavoitteenamme oli Kistappeljärvi. Tsaaraoaivilla oli erittäin mukava tallustaa - pehmeää ja tasaista. Ja upeat näkymät  joka suuntaan, sillä lakiylänkö on kymmeniä metrejä ympäröivää maastoa ylempänä.  Kaldoaivia parhaimmillaan. (alla kuvassa Tsaarajärven tienoota).

Tsaaraoaivilta laskeuduttuamme suuntasimme kohti Kistappelia. Hieman epäilytti, miten pääsisimme Silisjoen yli. Helpotuksemme oli suuri, kun tulimme joelle. Sillä kohdalla joessa oli koko leveydeltä kivikkoa ja vettä oli niin vähän, että sitä virtaili vain kivien koloissa. Pääsimme kivisiltaa myöten joen yli eikä tarvinnut edes harppoa, puhumattakan kahlailusta.

Toki pikaisesti kokeiltiin kalaonnea Silisjoesta. Ja löytyihän sieltä heti mitat täyttävä taimen, joka otettiin mukaan, kun suunnitellulle leiripaikalle ei ollut enää kovinkaan pitkä.

Leiriydyimme Kistappeljärven luusuaan. Paikka oli oikea tundra-Lapin idylli. Kaunis erämaajärvi, kirkasvetinen kallioiden lomassa puikkelehtiva joki, tundranummea, harvakseltaan tunturikoivuja. (Alla laavumme joen partaalla ja toisessa kuvassa Kistappeljärven luusua).

Kistappeljärvi osoittaui erinomaiseksi harrijärveksi. Suurikokoisia harreja olisi tullut "vaikka kuinka paljon". Otettiin kuitenkin vain sen verran kuin kykenimme syömään. Harrien lisäksi nostettiin pois myös jänkäkoiran vonkale tuhoamasta harrikantaa. Kyllä sekin syötiin, vaikka ei se tietenkään harreille vedä vertaa. Ei sinne päinkään! (Alla kala-ateria valmistuu Kistappeljärven leiripaikalla).

Viivyimme Kistappeljärvellä vain pari yötä. Paikka olisi toki ollut enemmänkin arvoinen. Varsinkin, kun sääkin meitä jälleen suosi. Palailimme Pulmankiin samaa reittiä kuin olimme tulleet.

Mielestäni reissu oli onnistunut. Kaldoaivi varmaankin näytti meille parhaita puoliaan. Reissun luonne olisi taatusti muuttunut, jos Jäämeren myrsky olisi sattunut pyyhältämään. Sekin Kaldoaivissa on mahdollista - ja se tulee yllättäen ja pyytämättä.

Vielä en ole kirjoittanut kirjaa Kaldoaivin suunnalta. Tarkoitukseni on kuitenkin tästäkin seudusta kertoa nuorille jonkun sopivan seikkailun muodossa. Kaldoaivi kyllä ansaitsee sen.


2.2.2013
Matti Uurinmäki