lauantai 22. syyskuuta 2012

Kesäreissussa Saariselällä, Tuntsalla ja Naruskalla

Tulipa pidettyä taukoa bloggaamisessa koko kesän. Ja melkeinpä tauon puolelle menivät Lapin reissutkin kesän 2012 osalta. Kaksi aikuisista lapsistani oli ryhtynyt omakotitalon rakentajiksi. Silloin tällöin kävin osallistumassa hanslankarin hommiin ja myös muuttoihin, kun ne tulivat kesän mittaan ajankohtaisiksi. Muutoinkin sattui kaikenlaista, joka esti lähtemästä kunnon vaellukselle.

Saariselällä kuitenkin poikkesimme heinäkuussa. Yleensä en ole erityisemmin viihtynyt näissä turistitaajamissa, mutta nykyään yhä useammin. Erityisesti silloin, kun matkassa on lapsenlapsia - kuten nytkin 3-vuotias Elsa, tosin vanhempineen.

Saariselän reissuunkin sisällytimme sentään kaksi mukavaa "kenttäpäivää". Kävimme koko porukalla Kiilopään huipulla. Aivan huipulla ei ole tullut aikaisemmin käytyäkään. Kaunista tunturimaisemaahan se on, varsinkin, kun sattui mukava sääkin. Lintu- ja muut senkaltaiset havainnot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Pesintäkausikin alkoi olla jo ohi. Jokunen takkuinen karvanvaihtoporo sentään osui käyskentelemään lakimaastossa.


Kävimme Jannen kanssa tutustumassa myös Kulmakuruun, joka on Tolosjoen takana Harripäillä. Aitojen turistien tavoin ajelimme ensin autolla Tolosjoen varteen. Kahlasimme sitten Tolosjoen yli ja nousimme parin kolmen kilometrin loivahkon nousun Harripäille. Olihan tuo Kulmakuru mielenkiintoisen näköinen jääkauden muovaama paikka. Kuru tosiaankin nimensä mukaisesti tekee 90 asteen kulman. Saariselän kävijöille Kulmakuru tullee yleensä tutuksi hiihtolenkeillä, jolloin se lienee jopa helpommin tavoitettavissa kuin kesäkelillä. Mutta helppoa siellä oli käydä jalkapatissakin.


Tulevien kirjojeni kannalta tärkeämpi reissu tuli tehtyä syyskuussa. Jannen ja Mikan kanssa ajelimme Tuntsalla ja Naruskalla. Pojat tietysti kalastelivat ja minä käyskentelin luonnossa kameran kanssa. Ruska, erityisesti puuruska, oli parhaimmillaan, ja mielestäni tänä vuonna keskimääräistä upeampi. Jokivarsissa veden äärellä ruskan hehku tietysti voimistui, mutta kyllä tunturitkin näyttivät kauniilta kuten alla olevassa kuvassa Peuratunturi.


Näillä näkymin seuraavan nuortenkirjani tapahtumat sijoittuvat Tuntsan seudulle. Olen niin usein kolunnut Tuntsan selkosia ja Naruskan perukoita, että mielestäni on suorastaan velvollisuuteni raapustaa elämyksiäni myös kirjan lehdille. Tällä reissulla otin muutamia valokuvia, jotka tullevat täydentämään kirjan kuvitusta. Valitettavasti kustannussyistä johtuen kirjani kuvat tulevat olemaan mustavalkoisia, joten niissä ruskan upeat värit eivät pääse hehkumaan. Alla pari ruskakuvaa Tuntsan varresta. Ensimmäinen on Piimäkurun kotalaavun lähettyviltä.



Alajuoksulla Vahtikonelonkankaan nuotiopaikkojen viereen oli pykätty uusi käymälä ja puuliiteri, jossa oli jopa polttopuutakin. Onneksi, sillä näin ympäristön loput vähäiset kelot paremmin säilyvät. Myös Petäjärinteen laavun tasoa on parannettu. Rajavyöhykettä on hieman kavennettu. Joen rantaan johtava vanha tieura, joka aikaisemmin oli rajavyöhykkeellä, on nyt kaikkien käytettävissä. Tosin mukavampaa on pysyttäytyä Vahtikonelon vanhoilla tutuilla nuotiopaikoilla, varsinkin, kun tuo puuhuoltokin näyttää nyt  toimivan.

Seuraava kuva on Tuntsan Suomen puoleiselta alajuoksulta hieman ennen rajavyöhykettä, Vahtikonelonkankaan nuotiopaikkojen lähettyviltä. Kuvassa näkynee, että Tuntsan vesi on hyvin kirkasta. Kelpaa villien taimenten pitää kutuleikkejään Tuntsan pohjan soramatoilla. Kalamiehelle Tuntsan taimenet ovat tunnetusti haastavia vastujia.


Viivähdimme reissullamme hetken myös Naruskajoen maisemissa. Eiköhän tuo Naruskajoki, jota oikeastaan pidän Lapissa jonkinlaisena kotijokena, myös pääse seuraavaan kirjaani. Myös Naruskajoki oli pukeutunut värikkääseen ruskavaippaansa kuten alla olevassa kuvassa Porttikoski. Sen niskalla olevalla Naruskan tammen kodalla nautimme herkullisia nuotiolla paistettuja harjuksia. Tuntui, että vanhat hyvät ajat eivät ole vielä kokonaan kadonneet, vaikka tukkirekat jyräsivätkin ohitsemme vieden hornan tuuttiin Värriön erämaan satavuotiaita aihkeja. Se oli surullista katsottavaa.


22.9.2012

Matti Uurinmäki