torstai 19. huhtikuuta 2012

Muotkatunturien erämaa ja Koarvikodds

Seuraavana kesänä, siis 2007, tuli käytyä eksymässä Saariselällä. Tietysti hävettää tunnustaa, että onnistuin avoimessa tunturimaastossa kääntymään 90 astetta väärään suuntaan ja päätymään tunturin juurelle väärälle puolelle. Itseäni yritin lohduttaa, että kyllähän pilven tullessa päälle ja näkyvyyden kadotessa eksyäkin voi, mutta ...mutta... Aiheellisesti joutuu kysymään, miksi ei tullut vilkaistua kompassia, joka oli taskussa ja olisi heti kertonut, että väärää rinnettä olin menossa alas. Vaimoni, joka oli mukana, ei tuolloin osannut lainkaan arvostaa vaeltajantaitojani...

Saariselällä siis pakersimme paljon kuljetuilla poluilla, joilla vastaantulijoita tietysti riitti - silloin, kun itse pysyi polulla. En kerro tässä jutussa tuosta reissusta sen enempää. Seuraavana kesänä pitikin päästä jo hieman rauhallisemmille seuduille. Silloin käväisin vaimoni kanssa Korvatunturin kupeessa. Itse tunturillehan ei ole lupa mennä ilman rajavartijoiden saattelua, koska tunturi on rajavyöhykkeellä. Lisäksi käväisimme Nuortin kanjonia katsomassa. Minusta se on parhaimmillaan jopa vaikuttavampi kuin Kevon kanjoni, mutta huomattavasti lyhyempi. Mutta enpä kerro tuostakaan vaelluksesta nyt enempää, koska se ei ainakaan toistaiseksi liity kirjoihini.

Olen tainnut jo jossakin aikaisemmassa tekstissä mainita, että eräs poikavuosien innostavimmista Lappi-kirjoista oli Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä. Siinähän pari kaverusta lähtee Inarin erämaasta tavoittelemaan sinne tahallaan kätkeytynyttä setäänsä. Kirjassa liikutaan Kuorbikotsin, nykyisen Koarvikoddsin, maisemissa. Tuo kirja jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, että aina teki mieleni päästä käväisemään salaperäisellä Koarvikoddsilla.

Kesällä 2009 tuo haave vihdoin toteutui. Lähdin matkaan Jannen ja hänen ystävänsä ja yrittäjäkumppaninsa Mikan kanssa.

Muotkatunturin erämaa on ns. virallinen erämaa-alue. Pääasiassahan se on melko avointa tunturiseutua. Jokilaaksoissa on tunturikoivua ja paikoin myös kunnon mäntymetsiä. Reittimme lähti kaikkien Lapinkävijöiden tuntemalta Muotkan Ruoktulta Peltojoen vartta ylöspäin. Emme kuitenkaan malttaneet polku-uralla kauaakaan pysytellä, vaan kipaisimme Jäkäläoaivin selänteelle. Sieltä avautui laajat näkymät Honkavuoman yli Hanhipään tunturijonolle.



Muutaman päivän tukikohdaksi valitsimme Alemman Honkavuoman. Honkia siellä ei kuitenkaan juurikaan näkynyt, ehkä niitä olisi ollut laakson alapäässä. Leiripaikalta oli helppo kipaista Peltotunturille ihailemaan sen juurella päilyvää Peltojärveä. Maisemiensa puolesta tuo paikka on itse asiassa yksi Lapin vaikuttavimpia, sillä järven ja tunturinhuipun korkeusero on huomattava.


Peltotunturilla minua erityisesti ilahdutti kaksi luonnon yksityiskohtaa. Ensinnäkin saimme seurata kiirunaparven vipellystä. Kiirunahan on Suomessa vain melko harvojen tunturilakien asukki, ei mielestäni mitenkään yleinen näky. Toisekseen Peltotunturilla kasvoi uuvana, tuo pienehkö valkokukkainen tunturihuippujen kukkanen. Myöhemmin tapasimme uuvanan myös Koarvikoddsin huipulla.

Leiripaikalla nautimme tuttuun tapaan mm. lättyjä. Kisailimme, kuka onnistuu paistohommassan parhaiten. Täytyy tunnustaa, että nuoremmat miehet päihittivät minut kevyesti.


Tietysti kävimme myös Koarvikoddsilla. Se on mahtava tunturi, oman alueensa ylväs valtias. Tunturin etelä-kaakkoisrinne on jyrkkä, osin suorastaan pahtamainen. Suomenkielisen nimensä - Käyräkynsi - mukainen. Sen sijaan pohjois-luoteissuunnalta tunturi on tasainen ja erittäin helppo nousta.


Koska Koarvikodds on Muotkan erämaa-alueen korkein huippu, sieltä luonnollisesti avautuvat todella, todella laajat näkymät joka suuntaan, aina Norjan puolen lumihuippuisille gaissoille saakka. Niistähän tunnetuin on Rastigaissa, joka esiintyy Sakari Topeliuksen Sampo Lappalaisessa. Upea oli näkymä myös parin kilometrin päässä odottavaan Piekanaäytsiin, joka on Galgoaivin tunturiselänteen katkaiseva kurulaakso. Se oli meidän seuraava välietappimme.


Honkavuomasta palailimme viittatien suuntaan Peltojoen vartta. Peltojoelle, kuuluisan Lahtisen kämpän tuntumaan, pysähdyimme pariksi päiväksi kalastamaan tammukoita ja harreja. Pojathan tietysti kuljettivat mukanaan perhovapoja. Minä saalistin yksinomaan kameralla.


Mitä olisi Lapin vaellus ilman nuotiota ja sen yllä tuoksuvaa kalapaistosta? Se on yhtä lailla elämys ja nautinto siinä kuin upeat maisemat ja kiehtova luonto. Majoitteena Muotkan reissulla meillä oli kota, joka olemukseltaan tuntui hyvin sopivan Lapin luontoon.


Kieltämättä olin hyvin tyytyväinen Koarvikoddsilla ja ylipäätään Muotkan alueella käyntiin. Ilman muuta oli selvää, että siitä tulisi tausta-aineistoa johonkin kirjaani. Jo pelkästään senkin vuoksi, että mielestäni Muotka sopii erinomaisesti vaellusalueeksi, ainakin hyvällä säällä. Maasto on helppokulkuista, maisemat avaria. Ruska-aikana alue on varmasti erityisen kaunis. Haluan vielä itsekin joskus päästä sinne ruskaa ihailemaan.

Mietiskelin, mikä olisi Koarvikoddsiin sopiva fiktiivinen jännitystä tuova juonikudelma. Päädyin "noitaan". Minulle Koarvikodds on aina ollut - ja oikeastaan on edelleen - kenties Lapin salaperäisin tunturi. Eikö se ole sopiva paikka šamaanin temmellyskentäksi. Niinpä seuraavasta kirjastani, joka ei ole vielä tätä kirjoittaessani tullut painostakaan, on tulossa Koarvikoddsin noita. Kirjan varsinainen vaelluskuvaus noudattelee aikaisempaan tapaan suorastaan melko tarkoin omaa todellista vaellustamme. Noitaa emme siellä nähneet, mutta ehkä taisin sittenkin Koarvikoddsilla kuulla noitarummun kuminaa...

Matti Uurinmäki 19.4.2012


tiistai 17. huhtikuuta 2012

Prinsessan sieppaus Pältsalla

Kirjan kuvaus:

Kolme poikaa ja  yksi tyttö vaeltaa Ruotsin Pältsa-tunturille. Siellä he päätyvät keskelle kansainvälistä selkkausta, kun terroristit aikovat siepata seudulla lomailevan Ruotsin kuninkaallisen prinsessan. Nuoret puuttuvat tapahtumiin ja joutuvat itse hengenvaaraan, mutta prinsessa pelastuu.

Prinsessan sieppaus Pältsalla on seikkailu, joka tapahtuu Ruotsin erään upeimman tunturin Pältsan laella ja jokilaaksossa.

ISBN 978-952-67109-2-1

Kirja on ilmestynyt 2011. Pehmeäkantinen, 120 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Pältsa ja Kummaeno

Kesällä 2005 tein (vasta) toisen reissun Yliperän suurtuntureiden sydämeen. Kohteena oli Urtasvankka ja Kovvdoskaisi. Keinoksi valitsimme sillä kerralla Norjan puolen Didnujoen polun. Tähän reissuun palaan tarkemmin jossakin myöhemmässä yhteydessä, koska sitä en ole vielä juurikaan käyttänyt kirjojeni aineistona.

Tässä tarinassa kerron Pältsan kierroksesta, jonka tein kesällä 2006 Jannen ja Antin kanssa. Tarina on tausta-aineistona Prinsessan sieppaus Pältsalla -kirjassani.

Lähdimme tietysti Kilpisjärveltä, joka on luonnollisin lähtöpiste tämän pohjoisimman Ruotsin ylvään valtiaan huiputukselle. Laivalla - vai pitäisikö sanoa suurella moottoriveneellä - ensin Kilpisjärven yli Kolttalahteen. Sieltä Duoibalin tunturiylängölle. Polkuverkostoa olisi voinut kiertää myös Kolmen valtakunnan rajapyykin kautta kuten kirjani sankarit tekivät, mutta meille tuo rajamerkin suunta oli jo ennestään tuttu, joten jätimme sen nyt väliin.

Melko sateisessa ja tuulisessa säässä teimme tuon tunturiselänteen ylityksen kuten kirjani retkeilijätkin. Leiriydyimme illansuussa kauniille Pältsajoen (Bealcanjohkan) rantatasanteelle.


Vaikka meitä oli vain kolme kulkijaa, niin raahasimme tavallaan kahta majoitetta kuten kuvasta näkyy. Laavu oli mukana "vapaa-ajan" istuskelua varten! Mukava tietysti olikin, vaikka toikin lisäpainoa.

Pältsan seudun maisemat ovat upeat - korkeita tuntureita, vuolaita jokia. Pältsan huippu kohoaa yli 1400 metriin merenpinnasta eli siis selvästi ylemmäksi kuin yksikään tunturi kotimaan rajojen sisällä. Pältsa on muutoinkin muodoiltaan todella upea - siinä on alla olevasta suunnasta pienoiskoossa jotain samaa kuin Sveitsin kuuluisassa Matterhornissa, vai mitä?


Nousu Pältsalle sujui melko tavalla samoin kuin se tapahtui kirjassanikin - vai pitäisikö sanoa asia päinvastoin... No, joka tapauksessa murku yllätti meidätkin tunturin rinteessä ja kietoi hetkeksi läpinäkymättömään syleilyynsä. Samalla puhalsi huikea Jäämeren tuuli. Raekuuro pieksi rinnettä ja satulaa, jossa oli tuulen vuoksi suorastaan vaikeuksia pysyä seisaallaan. En siis aivan mielikuvituksesta keksinyt kirjaani näitä luonnonelementtejä. Kyllä ne on tosielämässä koettuja. Kuvasta tuulta on kylläkin vaikea havaita - tiukasti päässä oleva huppu, punahehkuinen paljas iho ja vaatteiden painuminen vartaloa vasten hieman paljastavat tuulisuutta.


Pahimmat puuskat kestivät onneksi vain kymmenkunta minuuttia. Pääsimme miettimään, jaksaisimmeko nousta satulasta huipulle, jonne oli vielä pari sataa metriä kivuttaa. Onneksi sisu ei antanut periksi ja Pältsa tuli huiputettua.

Kaarevan vuorimassiivin sisälaaksosta saa alkunsa Pältsajoki. Laakson yli avautui upea, joskin varsin synkkä ja karu näkymä vastapuolen rinteen ikijäätiköille ja jäätikköjärvelle. Sellaisia näkymiä Suomen tuntureilta ei löydy.


Pältsan kierrokselta palailimme maalikyliin Kummaenon vartta. Vietimme matkalla vielä yhden yön ihaillen jokimaisemaa ja kalastellen, mutta melko huonoin tuloksin.

Kirjani vaelluskuvaus vastaa itse asiassa varsin tarkoin omaa todellista vaellustamme. Fiktiivinen jännitysjuoni on tietysti asia erikseen. Satuin kerran netistä lukemaan - olisiko ollut peräti ruotsalainen juttu -, että Pältsan laaksossa on maja, jossa käy lomailemassa merkittäviä henkilöitä, tiettävästi todella jopa kuninkaallisia. Siitä tarinasta sain idean sijoittaa kirjaani Ruotsin kuninkaallinen prinsessa ja häntä jahtaavat terroristit. Eikö se tässä pahassa maailmassa voisi olla tottakin...?

Tuo pieni punainen maja siis on todella olemassa Pältsajoen tuntumassa, lipputankoineen. Majan suuntaan nousee tiheäkoivikkoinen purouoma. Kukapa sen tietää, ken siellä hiippailee.

Matti Uurinmäki 17.4.2012

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Inarijärven aarre

Kirjan kuvaus:

Viisikko - kolme poikaa, yksi tyttö ja hänen koiransa - lähtevät etsimään ja kokemaan Lapin erämaaluontoa melontaretkelle Inarijärvelle. Siellä he yllättäen päätyvät aarteen löytäjiksi. Nuorten on retkellään selvittävä niin Inarijärven karikoista ja tuulista kuin aarteen ryöstäjistä.

Inarijärven aarre on luonnonläheinen retkiseikkailu kiehtovalle ja vaarallisellekin Lapin suurelle erämaajärvelle.

ISBN 978-952-92-2662-7

Kirja on ilmestynyt 2007. Pehmeäkantinen, 88 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Inarijärvi

Vuosina 2001-2003 vaelluskohteina olivat Haltin ohella mm. Saariselkä Kiilopään suunnalla, Vätsärin Saamenpolku, Ruotsin korkein tunturi Kebnekaise ja osa kuuluisasta Kevon kanjonista. Ohitan nämä kohteet kuitenkin tässä vaiheessa, mutta palaan niihin ainakin osaan myöhemmissä teksteissä. Nyt lähden Inarijärvelle.

En ole koskaan nuorella iällä - enkä varttuneempanakaan - harrastanut melontaa. Nuorempaa sukupolvea inkkarikanootit kuitenkin alkoivat kiinnostaa, kun pyörimme Sallassa Itäkairan jokien varsilla. Niinpä hankittiin kaksi kanoottia.

Jostakin syntyi ajatus lähteä kanoottiretkelle kiehtovalle Inarijärvelle. Oli kaksi kanoottia, joten tarvittiin neljä melojaa. Katseltiin, kenelle tuo kesä 2004 sopisi. Niinpä minäkin osuin joukon jatkoksi, vaikka en juurikaan ollut aikaisemmin kanoottiin edes istahtanut. Varsin vähällä kokemuksella olivat kyllä kaikki muutkin osallistujat - Maarit ja Antti toisessa kanootissa, Janne minun kanssani toisessa.

Melontaretki Inarijärvelle tuli muodostamaan toisen kirjani - Inarijärven aarre - selkärangan.

Valitsimme kohteeksi Inarijärven pohjoisosat, jonne melottaisiin Nitsijärven kautta. Nitsijärvihän rajautuu Sevettijärven tiehen, joten järvelle on helppo päästä. Kartalta nopeasti vilkaisten järvi on miltei kuin Inarijärveä, joskin todellisuudessa pienen kannaksen erottama. Kannaksen läpi Nitsistä Inariin laskee kivinen puro. Kannakselle on rakennettu myös ns. venetie, jossa veneet voi kiskoilla kulkevaa vaunua käyttäen siirtää kannaksen yli.

Nitsijärvi ei ole mikään pieni järvi. Sen saimme kokea heti vesille lähdettyämme. Päästyämme ensimmäisen lahden suojasta avoimelle viisikilometriselle selälle, aallot alkoivat vyöryä sivutuulessa siihen malliin, että oikeasti pelkäsimme kanoottiemme kiepsahtavan kumoon. Jouduimme kääntymään myötätuuleen ja laskettelemaan Nililahden perälle. Huh, huh huokaisimme päästessämme jälleen rantaan.


Rauhoittelimme hermojamme ensimmäisen yön Harjuniemen suojissa. Aamulla pojat kantaa retuuttivat kanootit kannaksen harjanteen yli, koska Harjuniemen kiertäminen olisi merkinnyt pitkähköä mutkaa. Aamu ja koko seuraava päivä illansuuhun saakka olikin erinomaista melontasäätä - aurinkoista ja tyyntä. Inarijärvi - tai siis Nitsijärvi - esittäytyi todella edukseen.


Sekä Nitsijärven että Inarijärven vesi oli erittäin kirkasta. Peilityynessä meloessa veden sisään näki useita metrejä, jopa ilmeisesti lähemmäksi kymmenkunta metriä. Paikoin järvessä oli aivan valtavia pultereita, talon kokoisia kivilohkareita. Suorastaan hirvitti, kun kanootti ylitti niitä miltei hipaisten. Luodoilla oli miellyttävää pitää lepotaukoja:


Vedimme kanootit venetietä myöten Nitsijärvestä Inarijärven puolelle. Emme käyttäneet raskasta siirtovaunua, sillä kanootit liukuivat mukavasti kiskotien pölkyillä. Meloimme varsin pitkän rupeaman, mutta ilman suurempia rasituksia siitä selvittiin. Päädyimme Palosaareen.

Myös Inarijärven aarre -kirjassani kirjan päähenkilöt melovat samaa reittiä ja päätyvät Palosaareen. Kirjan juonessa Palosaari muodostaa keskeisen tapahtumapaikan. Myös omalla melontareissullamme Palosaaresta muodostui - olosuhteiden pakosta - merkittävä välietappi. Voimakkaan tuulen vuoksi jouduimme odottelemaan Palosaaressa tyynempää säätä yhden päivän. 

Palosaaressa aika kului itse asiassa varsin mukavasti. Saari on lähes kilometrin pituinen ja puolisen kilometriä leveä, joten siinä riitti sopivasti tutkittavaa. Saaressa oli yllättävän monipuolinen linnusto - mm. ampuhaukka, pikkukuovi, metso ja riekkopoikue.

Palosaaressa oleskelun kruunasi Jannen saama suuri harjus. Mittaa harrisuurimuksella oli 55,5 cm. vaakaa ei ollut, joten paino jäi määrittämättä. Harjus lienee edelleen Jannen suurin. Meillä oli kanootissa mukana savustuslaatikko, joten herkuttelimme Palosaaressa.



Myös kirjassani nuoret viipyvät Palosaaressa. Sieltä he löytävät aarteen. Siellä se heiltä anastetaan.

Illan mittaan tuli hieman tyynempää. Päätimme rohkeasti lähteä pyrkimään kohti Pisteriniemeä. Aluksi saaret suojasivat vastaamme puhaltavalta etelätuulelta, mutta Pisterisalmessa alkoivat Vasikkaselän mainingit vyöryä vastaamme. Hermoja raastavaa oli jättää Turvesaarten suoja ja ylittää Pisterisalmi sivuvastaiseen päästäksemme Pisteriniemen puolelle salmea. Onnistuimme.



Totesimme kuitenkin, että kymmenkilometriseltä Vasikkaselältä tuli sellaisia vaahtopäitä, ettei ollut mitään asiaa lähteä kiertämään Pisteriniemeä sivutuulessa. Kartasta huomasimme, että Pisteriniemen poikki - hieman Pisteriniemen autiotuvan eteläpuolelta - niemen lähes katkaisi pieni kapea sivulahti. Melomalla vuonolahden pohjukkaan ja vetämällä kanootit kapean kannaksen yli, pääsisi Pisteriniemen toiselle puolelle. Niin teimme.

Itse me emme käyneet Pisteriniemen autiotuvalla. Katselimme sitä vain kanootista käsin. Kirjassani osa tapahtumista sijoittuu Pisteriniemen autiotuvan tienoille. Siellä nuoret hankkivat anastetun aarteen takaisin.

Pisteriniemen ylityksen jälkeen yritimme jatkaa melomista kohti Kanavavuonoa. Siinä yrityksessä oli käydä huonosti. Kun ensimmäinen kanoottimme, jossa Maarit ja Antti meloivat, putkahti pikkuvuonon suojasta Vasikkaselän aaltojen armoille, oli kanootti heti keikahtamassa nurin. Säikähtyneinä he kuitenkin onnistuivat kääntymään ja palaamaan vuonon suojaan. Ympärimeno oli todella tipalla!

Palasimme rantakalliolle odottamaan tuulen tyyntymistä. Niin tapahtuikin, kun kello läheni puoltayötä.

Elokuun alkupuolella Inarijärvellä ei tule keskiyölläkään pimeää. Toki aurinko aivan pieneksi hetkeksi torkahtaa taivaanrannan takana, jolloin maisema hämärtyy ja luontokin hiljenee. Kun hämärtyvässä illassa meloimme Kanavavuonoa ja sen jälkeen Kuuvan kanavaa, tunnelma oli satumaisen idyllinen. Oli tullut aivan tyyntä. Kuului vain vähäisiä litsahduksia, kun pienet kalat ruokaillessaan ja kisaillessaan rikkoivat veden pinnan. Ei olisi halunnut itsekään laittaa melaa veteen. Kanoottimme lipuivatkin lähes äänettömästi. Kanavavuono on kapea, joten rantamänniköistä kuului helposti silloin tällöin yölintujen ääntelyä.


Meloimme läpi kapean Kuuvan kanavan, jonka Kuuva-niminen mies aikoinaan käsityönä kaivoi. Kanoottimme liukuivat kanavasta peilityynelle Koskivuonolle. Vuorokausi oli juuri vaihtunut. Aurinko valmistautui jälleen levittäytymään Inarijärven ylle. Melankaan koskematta järven pintaa kanootit lipuivat pitkin yöauringon värikylläisenä hehkuvaa siltaa. Hetki oli - on - unohtumaton. Toivottavasti mahdollisimman moni Lapin kävijä sen joskus saa kokea.




Meloimme aamuyön tunteina pitkälle Nitsijärvelle. Tuo varhaisen aamun melonta oli todella nautinnollinen. Leiriydyimme vasta Ulkupetäjäniemeen. Silloin alkoi olla jo aamu. Nukuimme tovin. Jatkoimme sitten Harjuniemeen, josta löysimme Nitsijärven "rivieran". Emme malttaneet ohittaa sitä pysähtymättä uimaan. Sitten olikin jäljellä enää viimeinen pyrähdys, jossa tuuli jälleen meitä ahdisteli.

Entä se kirjani aarre? Sillä on myös yhteys tosielämään. Inarissa asuva kirjailija Seppo Saraspää löysi syksyllä 2003 Inarijärven Nanguvuonosta hopea-aarteen. Siitä kerrottiin lehdissä ja myös Saraspää itse kertoi löydöstää Miehiä kylmästä -kirjassaan. Tuo todellinen aarrelöytö innoitti oman kirjani juonen kehittelyyn.

Tiedän, että en kyennyt kirjassani välittämään niitä ikimuistoisia ja todella upeita tunnelmia, joita saimme tuolla melontareissulla kokea. Yritin kylläkin, mutta on todettava kliseemäisesti "sanat eivät riitä kertomaan".

Olen todella tyytyväinen, jos Inarijärven aarre onnistuu edes yhdessä tai peräti muutamassa nuoressa  herättämään kiinnostuksen päästä joskus Inarijärvelle kanoottiretkelle. Vakuutan, että se tulee olemaan suurenmoista. Mutta samalla joudun varoittamaan, että se voi olla myös vaarallista. Inarijärven voimaa on ymmärrettävä kunnioittaa. Se on meitä mahtavampi. Sitä ei voi eikä kannata uhmata.

Matti Uurinmäki 13.4.2012

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Huumaava Haltin reitti

Kirjan kuvaus:

Vaellusretki Haltille vie poikakolmikon Lapin Yliperän suurtuntureiden huikaisevaan, mutta vaativaan maastoon. Hengenvaaraan joutuen pojat toteavat kansainvälisen rikollisuuden ulottavan lonkeronsa jo tunturipoluillekin. Haltin reitillä huumaa muukin kuin Suomen upein maisema.

Huumaava Haltin reitti tutustuttaa kotimaan vaativimpaan retkiympäristöön, jossa kohdataan Suomen korkein tunturi ja putous.

ISBN 978-952-67109-0-7

Kirja on ilmestynyt 2008. Pehmeäkantinen, 120 sivua. Värillinen kuvakansi, tekstisivuilla mustavalkoisia valokuvia, jotka tapahtumapaikkojen suhteen autenttisia. Kustantaja Naruska Saivo Oy. Kustantajan nettisivut www.naruska.fi

Kirja on ostettavissa kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja myös kustantajalta sähköpostilla tilaamalla (naruska (at) naruska.fi). Kirjaa välittävät kirjastoille ja kirjakaupoille BTJ Finland Oy ja Kirjavälitys Oy.

Samppanjaa Haltilla ja Huumaava Haltin reitti

Luultavasti kaikkien tai ainakin lähes kaikkien suomalaisten Lapin vaeltajien haave on käydä edes kerran Haltilla, Suomen korkeimmalle yltävällä tunturilla. Omalla kohdallani tuo haave toteutui vihdoin vuonna 2001.

Meitä oli kuuden hengen porukka, mukana mm. kaikki kirjojeni päähenkilöiden nimikaimat - Janne, Riku, Antti ja Maarit. En tosin vielä tuolloin ollut julkaissut yhtään ainoaa Seikkailuja Lapissa -sarjan kirjaa! Tuo Haltin vaellus tuli kuitenkin myöhemmin olemaan kolmannen kirjani - Huumaava Haltin reitti - keskeistä tausta-aineistoa.

Kirjassani poikakolmikko vaeltaa samaa reittiä, mitä mekin käytimme. Tsahkaljärven kautta ensin Saarijärven kämpälle ja sieltä Kuonnarvarrin yli Kuonnarjohkan laaksoon. Alla olevassa kuvassa lepotauolla nautin Kuonnarvarrin satulan näkymistä:


Kuonnarjohkalta reissumme jatkui kohti Meekonjärveä. Tällä etapilla kahlasimme Kahperukselta laskettelevan vähävetisen joen poikki:


Meekonia lähestyttäessä laakson yli avautui huikea näkymä kohti Haltin seutua, jonka suurtunturit täyttivät koko taivaanrannan. Laaksossa päilyi Meekonjärvi, jonka rantamille sijoitin kirjani keskeiset tapahtumat.


Meekonjärveltä reitti jatkui Vuomakasjoen vartta ihaillen sen koskia. Samaa kaunista, suorastaan idyllistä keinoa myös kirjani sankarit taivalsivat:


Vuomakasjoen laaksosta nousimme Pitsusjoen vartta tunturiselänteelle, jossa odotti Suomen korkein putous, Pitsusköngäs. Siellä kirjani pojat tapasivat yksinäisen kulkijan. Hänen esikuvanaan, tosin kirjaani paljon muutettuna, oli itse asiassa Saarijärven kämpällä tapaamamme iäkäs vaeltaja, joka oli kierrellyt Yliperän maisemia vuosikausia.


Haltin valloitus onnistui porukaltamme mainiosti. Varsin samaan tapaan kirjani pojat siitä suoriutuivat. Ehkäpä olennaisin ero oli siinä, että todellisella reissullamme yllätin porukkamme muut jäsenet vetämällä Haltin valloituksen juhlistamiseksi repustani samppanjapullon. Minulle tuo Haltin vaellus oli kyllä samppanjan arvoinen tapahtuma. Samppanjan nautimme Haltin huipulla rajapyykin kupeessa. Joskus olen huvikseni miettinyt, kuinkahan moni muu kenties on nauttinut samppanjaa Haltilla!


Paluumatkalla kalastelimme Vuomakasjoella. Aivan samoin teki kirjani poikakolmikko. Ja molemmat vaeltajaryhmät istuivat Meekonin rannalla iltanuotiolla nauttien harreja:


Meekonjärven rannalle Nuhkankentälle siis sijoitin Huumaavan Haltin reitin jännittävimmät tapahtumat. Niiden pohjamausteeksi otin kummitustarinan, jonka Riitta Lehvonen kertoo kirjassaan Kenkäheinistä kännyköihin. Kirjan juonessa esiintyvällä terva-astialla oli - ehkä yllättävää kylläkin - myös todellisuustausta: vaelluksemme aikoihin Meekonin ulkohuussi oli huoltomiesten toimesta juuri tervattu!

Matti Uurinmäki 11.4.2012


Naruskajoki, Tuntsajoki, Värriöjoki

Pohjois-Sallan vesistöjä ovat ensisijaisesti joet ja purot. Järviä ei montakaan ole, lompoloita ja lampia jokunen. Merkittävin järvi on Naruskajärvi.

Kalamiehen unelmapaikkoja ovat joet, niiden nivat, kosket ja suvannot. Itse en ole mikään innokas kalamies. Mieluummin istuskelen rannalla nauttimassa luonnon näkymistä - pikku eläimistä, kasveista, virran pyörteistä, kulleron keinunnasta rantapenkalla. Ja luonnon äänistä - puron solinasta, tuulen henkäilystä, lapintiaisen tirskahtelusta, tilhen hennon hennosta vihellystä, kuukkelin naukaisuista. Saalistan mieluummin kameralla kuin virvelillä, puhumattakaan perhostelusta, jota en hallitse lainkaan. Mutta syön mielelläni kalaa. Ilman suurempia estoja olen innokas napostelemaan toisten pyydystämää saalista. Mikä olisikaan  herkullisempaa kuin nuotiolla paistettu tammukka tai harri!

Seuraavassa kuvassa Riku perhostelee Naruskajoen Porttikosken alasuvannolla. Harreja sieltä yleensä nousee.


Toinen tuttu kalapaikka porukallemme on ollut Tuntsajoki - tuo A.E. Järvisen kirjoista kuuluisaksi tullut erämaajoki, josta suurin osa sodan seurauksena menetettiin Venäjälle. Vain joen latvavedet jäivät nykyisen rajan tälle puolelle.

Olenpa tainnut jo aikaisemminkin kertoa, että 1990-luvun alkuvuosina - siis jo ennen "Naruskajärvi-aikaa" - päädyimme Tuntsan varteen. Silloin joki tuntuikin hyvin erämaiselta. Nyt ei enää - valitettavasti. Joskus suorastaan harmittaa, kun joutuu toteamaan, että Piimäkurun laavulle jotkut majoittuvat autoineen ja matkailuautoineen suorastaan viikoiksi ja siten tekevät siitä itselleen "mökkeilypaikan". Pitäisikö metsähallituksen suorastaan kieltää - ja valvoa -, ettei laavupaikkoja vallattaisi pitkäaikaiseen leiriytymiseen. Ei kai ne sellaiseen ole tarkoitettu, vai onko?

Alla olevassa kuvassa Tuntsajoki on syyskuisessa asussaan, mutta valitettavasti tuona vuotena Suuri Riipijä oli innokkaasti asialla ja putsasi puista lehdet niin, että ruska jäi varsin vaatimattomaksi:


Kalastuksen ohella niin Naruskajoki kuin Tuntsajoki ovat olleet melontakohteinamme. Tosin en itse ole kummallaan joella melonut, vaan ainoastaan porukkamme nuoremmat jäsenet. Lisäksi kanooteilla on koluttu niin Auermajokea kuin Ylä-Naruskajokea, mutta ne ovat varsin pieniä, kivisiä, matalia ja mutkaisia eli hankalahkoja liikkua edes kanootilla. Oheisessa kuvassa koetaan Tuntsajoen nivoja:


Joen ilme tietenkin muuttuu vuodenaikojen mukaan, mutta aina se on kaunis. Vai mitä mieltä olette esimerkiksi Naruskajoen talvisesta Porttikoskesta - eikö se ole jopa viehättävämpi kuin kesällä!


Sallan pohjoisosiin yltävät myös Kemijoen suuren sivujoen Värriöjoen latvat, vaikka pääosin tuo joki virtaileekin Savukosken puolella. Nuo Värriöjoen latvaosat ovat vielä melko rauhallista seutua, joskin hakkuutyömaat ovat tunkeneet sillekin alueelle. Sankat kuusikot on raiskattu sellukattilan kitaan. Enpä voi olla ihmettelemättä, onko Suomessa todellakin niin suuri puute puusta, että sitä ei löydy rintamailta riittävästi, vaan täytyy perimmäisetkin erämaat tuhota. Samalla pusketaan rekkateitä läpi kairojen, minkä jälkeen ne eivät mitään selkosia enää olekaan.

Kuvassa Värriöjoen latvavesiä syyskuisessa asussaan:



Matti Uurinmäki 11.4.2012

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Sallan tuntureilla

Erityisesti 2000-luvun taitteessa tuli kierreltyä Sallan pohjoisosan tuntureita. Tukikohtana oli tietysti tuo aikaisemmin kuvaamani Naruskajärven kämppä. Useimmat retket tuli tehtyä kesällä tai ruska-aikaan, mutta joskus myös talvella hiihtäen. Laitanpa tähän muutamia kuvia eri tuntureilta.

Pohjois-Sallan korkein tunturi on Sorsatunturi, joka sijaitsee osin rajavyöhykkeellä. Sieltä avautuukin laajat näkymät Venäjän erämaihin. Sorsatunturilla on tullut käytyä muutamia kertoja. Alla oleva kuva on ensimmäisiä - ellei peräti ensimmäinen - Sorsatunturin huiputuksia ja vuodelta 1999:



Tuntsan eteläpuolella on laaja tunturialue, jossa Sorsatunturin lisäksi on useita muita tuntureita. Kuskoivan juurelle Nuoluskurun kodalle pääsee autollakin. Kuskoivalla on tullut käytyä myös lastenlasten Hetan ja Aapon kanssa: Nämä veijarit olivat silloin vasta hieman toisella vuodella.


Kuskoivan vieressa on sulavalinjainen ja helppopääsyinen Jaltakkilautatsioiva, jossa mukana oli dobermannityttö Veera:


Edellä kerrottujen eteläpuolella on Takkaselkätunturi, joka myös on kaunis tunturi. Siellä ruskan ohella ihailimme poroja:


Sorsatunturin vieressä, Takkaselkätunturista edelleen etelään, kohoaa erittäin pehmeämuotoinen Kaunisoiva. Tässä näkymä Kaunisoivalle Sorsatunturilta yli laakson:


Tuntsajoen pohjoispuolella, joka alkaa olla myös Sallan pohjoisinta kolkkaa, kohoaa Peuratunturi. Myös sille on  helppo nousta pohjoisen puolelta. Tässä ihailen näkymiä Peuratunturin laelta:


Naruskajärven lähettyvillä kohoaa mm. Joutsitunturi. Siellä tullut käytyä sekä jalkaisin että hiihtäen. Tässä talvinen kuva vuodelta 2003:


Joutsitunturin naapurina länsipuolella on Maltiotunturi, joka kuuluu osittain Maltion luonnonpuistoon:



Tässä osa Sallan pohjoisosien lukuisista tuntureista. Monia jäi vielä mainitsematta ja esittelemättä. Vaikka Sallan pohjoisosissa on todella paljon tuntureita, alue ei ole yhtä tunnettua kuin Saariselkä tai Länsi-Lapin tunturialueet. Syynä lienee, että Sallan tunturit ovat selvästi matalampia, korkeudeltaan noin 500 metrin tasolla merenpinnasta.

Matti Uurinmäki 10.4.2012

Naruskajärvi ja Naruskajoki

Vaatimaton mökkimme Sallan Naruskajärven tuntumaan - kalastusreissujen tukikohdaksi tarkoitettu - valmistui siis kohtalaiseen käyttökuntoon 1999. Niinpä 2000-luvun alkuvuosina vietimme melko paljon loma-aikoja Naruskajärven ja Naruskajoen maisemissa. Eri vuodenaikoina. Myös lapseni perheineen ja ystävineen kävivät siellä. Kenelläkään lapsistani ei vielä ollut alkuvuosina omia lapsia, mikä tietysti helpotti pitkien matkojen tekemistä.

Teimme mökiltä käsin päiväreissuja - sekä jalkaisin että autolla. Näin mökki toimikin tukikohtana kuten olimme alunperin ajatelleetkin. Melko pian tilanne muuttui. Ilmeisesti Naruskajärven seutu alkoi tulla liiankin tutuksi. Mieli alkoi halajamaan myös muille Lapin seuduille. Kerronpa niistä reissuista erikseen hieman myöhemmin.

Erityisen kiinnostavaa Naruskajärven mökkeilyn alkuvuosina oli kokea luonnon ja maiseman muutoksia eri vuodenaikoina. Ne kokemuksethan meiltä puuttuivat muutoin, mitä olimme niitä eläneet Kemijärven aikajaksona. Silloin olimme kuitenkin "kaupunkilaisia", joilta se kaikkein läheisin tuntuma luontoon jäi kokematta.

Kesäinen Lappi oli ennestään kaikkein tutuin. Sen sijaan ruskan kokeminen oli jäänyt vähemmälle, puhumattakaan keskitalven paksusta upottavasta lumesta ja yli 30 asteen paukkuvista pakkasista. Niitäkin pääsimme nyt kokemaan Naruskajärven mökillä ja sen lähiympäristössä.

Kaamosajan joulukuista hiihtoretkeä päivälläkin valaisi kuu eikä aurinko:



Talviset kokemukset ulottuivat aivan jokapäiväiseen mökkeilyynkin, sillä mökiltämme puuttuvat kaikki ns. "mukavuudet" - ei vettä, ei sähköä, ei wc:tä. Oli siis vain lunta sulatettavaksi, oli puukaminalämmitys, oli ulkohuussi lumisen polun päässä. Alkuvuosina ei edes aurattu mökkimme ohi menevää autotietä, vaan auto oli jätettävä kolmen kilometrin päähän ja hiihdettävä loppumatka kiskoen ahkiossa tai kantaen rinkassa ruoka ja vaatteet mukana.

Keväthanget ovat Lapin kävijöiden suosiossa. Kyllähän teräshangella onkin upeaa liutella luonnon helmaan, tehdä nuotio kelonpätkistä ja paistella vaikkapa makkarat auringon säihkeessä:



Mitähän tekemistä näillä jutuilla on kirjojeni kannalta? Ei suoranaisesti kovinkaan paljon. Osaltaan ne kuitenkin ovat tehneet Lappia, sen luontoa ja olosuhteita minulle tutummaksi, mikä on ollut tarpeen Etelä-Suomessa muutoin asuvalle. On ollut jotenkin turvallisemman tuntuista kirjoittaa.

Naruskajoen ilmekin vaihteli suuresti vuodenaikojen mukaan kuten käynee selville alla olevasta ruskakuvasta ja jo hieman keväisestä talvikuvasta:

 

Eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko pelasti Laulujoutsen-kirjallaan Suomen kansallislinnun sukupuuttoon hävittämiseltä. Ikään kuin omaakin uskoaan vahvistaakseen hän kirjoitti laulujoutsenista myös jatkoteoksen Ne tulevat takaisin. Samaan toteamukseen olen onneksi voinut päätyä myös Naruskajärvellä. Haikeana niiden syksyistä lähtöä jää katselemaan, mutta keväällä vielä hankien peittäessä aapoja ne jälleen palaavat:




Matti Uurinmäki 10.4.2012

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Mökkiläisiksi Sallan Naruskajärvelle

Kalareissulla olessamme vuonna 1997 päädyimme hankkimaan mökkitontin Sallan Naruskajärveltä. Olimmehan jo useita vuosia liikkuneet seudulla teltan kanssa. Nyt ajattelimme saada sinne kiinteämmän tukikohdan, kun siihen tarjoutui tilaisuus.

Syksyllä kävin vielä Jannen kanssa tarkemmin suunnittelemassa mökin sijoittamista tontille ja mittailimme sen paikan. Tutkimme myös hieman maaperää lapionkin avulla. Kuivaa moreenikangastahan se oli.

Seuraavana talvena tehtiin sitten suunnitelmia ja ostettiin itse asiassa mökkikin kemijärveläiseltä mökkivalmistajalta. Ilman pystytystä. Sen päätimme hoitaa itse kalastusporukkamme toimesta. Myös muista tarvikkeista pyydettiin tarjoukset ja tilaus lähti Rovaniemen K-rautaan.

Rakennuslupakin hoidettiin kevään kuluessa. Niinpä kaikki oli mielestämme keväällä 1998 valmista rakentamista varten. Henkilöautoomme oli ostettu peräkärry. Lastasimme sen kotoa vietävillä tavaroilla täyteen. Mukaan myös leiriytymistarvikkeet, esimerkiksi pari isohkoa telttaa, keittovälineet, astiat, makuuvarusteet. Ja tietenkin työkamppeet. Sitten ajoimme kesäkuun alkupäivinä tuon noin 900 kilometrin matkan mökkitontille. Olin itse varannut mökin pystyttämiseen koko kesälomani.

Mökkitontille olikin jo - sovittuun nähden etuajassa - ilmestynyt K-raudan tarvikekuorma. Siellä se odotti aivan oikeassa paikassa. Kaiken komeutena soutuvene. Täytyihän kalamiehillä olla vene, kun kerran järven rantaan oltiin asettumassa.

Kukaan meistä ei ollut koskaan rakentanut mitään. Siitä oli hyvä alkaa. Rohkeaa mieltä, vähän tietoa ja taitoa.

Kirjoista olimme oppineet, että mökillä pitää olla hyvä perustus. Koska mökinvalmistajan piirustusten mukaan mökille tuli useita pilareita, myös mökin alle keskelle, piti mielestämme koko mökin rakennusala kaivaa auki. Ja vähintään noin metrin syvyydeltä. Lapiopelillä tehtynä eläkeikä tulisi vastaan, joten kuka tekisi kaivutyön. Kunnan rakennustarkastajalta onnistuin saamaan vinkin, että Naruskan kylältä löytyisi Moilaisen traktorikaivuri. Siis sieltä kyselemään. Juttu onnistuikin. Muutamaa päivää myöhemmin, traktori jyristeli paikalle ja ryhtyi kauhomaan pohjamaita kahdeksi suureksi kasaksi.

Sain tietää, että Lapin miehiä rakennustapamme huvitti. Heille riitti, että vähän kunttaa potkaisi syrjään, ja siihen sitten asetteli perustuskivet hirsikehikkoa varten.

Perustuskuoppa joka tapauksessa syntyi. Siihen ryhdyimme mittailemaan ja asettelemaan anturaharkkoja ja niiden päälle pilariharkkoja. Meillä oli mukana tuoto aggregaatti ja sen perään pistettiin K-raudan kuormassa tullut betonimylly. Niin vain saatiin perustukset valettua.

Hirsikuormakin tuli Kemijärveltä. Kauhunsekaisin tuntein sitä katseltiin. Niistä pitäisi saada mökki pystyyn.

Sitä ennen oli kuitenkin tehtävä perustukset loppuun. Tai oikeastaan perustukset oli tehty, mutta tehtäisiin niille pyramidin korkuisille ja muotoisille maaläjille, jotka rakennuspaikalta oli kaivettu. Hyvää moreeniahan se on. Ei muuta kuin takaisin kuoppaan perustuspilarien ympärille. Siinä sitä olikin puuhaa. Meitä oli siellä parhaimmillaan koko kalastusporukka siellä heilumassa. Kolme riuskaa nuorta miestä ja minä vähän varttuneempana. Tosi koville otti, ennen kuin pyramidit oli tasattu maan tasalle. Meniköhän siinä peräti pari viikkoa.

Sitten alkoi kämpän pystytys. Heti ensimmäisen hirsikerran kanssa pähkäiltiin pitkään, kun kasaamisohjeet ja hirsien merkinnät olivat ristiriitaisia.  Vähitellen hirsikerrat alkoivat nousta toinen toisensa päälle. Kurkihirren nostossa olimme aivan kykyjemme ja voimiemme äärirajoilla. Takstuolit, aluslaudoitus, huopakate. Ikkunat, ovet. Mökki saatiin niin sanotusti lumelta suojaan.

Sitten loppui minultakin jo ylipitkä kesäloma. Olin viettänyt Naruskajärven kuolpunalla puolitoista kuukautta teltassa asuen. Pojat - Janne, Riku ja vävyni Antti - vaihtelevia määriä, mutta heistäkin jokainen useamman viikon. Nuotion äärellä oli yritetty värjötellä. Teltoissa nukuimme. Valitettavasti ne alkoivat loppuaikoina vuotamaan, joten melkeinpä kellumiseksi se meni pahimmillaan. Pussikeittoja keiteltiin. Juomavettä haettiin puropahasesta.

Kalastamassa ei ehditty eikä jaksettukaan käydä. Vaikka olimme niissä maisemissa, jonne aikaisempina kesinä olimme varta vasten ajaneet. Tuntsan pubilla pojat joskus piipahtivat. Nimestään huolimatta Kunnarin Pertin Tuntsan pubi oli Naruskajärveltä muutaman kilometrin Naruskan suuntaan, eikä siis Tuntsalla.

Mökin viimeistelimme käyttökuntoon syksyn ja seuraavan kevään aikana. Mökin käyttö pääsi siis alkamaan kesällä 1999. Mökissä ei ollut eikä ole vieläkään ns. mukavuuksia.

Olen kohtalaisen ylpeä saavutuksestamme. Saimme mökin pystyyn, vaikka olimme täydellisiä maallikoita rakentamisen suhteen. Olen jopa tyytyväinen rakentamisemme tasoon. Mökki on rakennuksena hyvin täyttänyt sille asetetut odotukset.

Kuvassa Naruskajärven seudun syksyä:




Metsähallituksen tonttioperaatiot muuttivat Naruskajärven seutua oleellisesti. Vaikutusta lisäsi vielä se, että samaan aikaan Sallan yhteismetsä kaavoitti omia mökkitonttejaan järven vastakkaiselle rannalle. Kun lukuisia mökkejä noina vuosina kilkuteltiin järven rantamille, erämaasta ei sen jälkeen enää voinut puhua. Naruskajärvestä oli tullut mökkeilyseutua. Meistäkin oli tullut mökkiläisiä.

Muutamina alkuvuosina kävimme Naruskan mökillä melko usein. Teimme siitä lyhyitä vaelluksia ja autoretkiä lähiseudulle, esimerkiksi Sorsatunturille, Kuskoivalle, Takkaselkätunturille, Kaunisoivalle Tuntsalle, Joutsitunturille ja niin edelleen. Kävimme Naruskajärvellä myös talvisin, mikä oli uutta verrattuna aikaisempiin Lapin reissuihimme, Tosiasia kuitenkin oli, että kadotimme kaikkein läheisimmän otteen luontoon ja luonnonhelmassa olemiseen.

Niinpä tuli uusia kuvioita. Kun Janne työkaverinsa kanssa lähti Naruskan mökille kalastelemaan, he itse asiassa häipyivät johonkin lähiseudun jokivarteen yökuntiin - joskus teltan kanssa, joskus ilman majoitettakin. He eivät siis edes nukkuneet mökissä. Se oli vain heille tukikohta tullessa ja lähtiessä.

Kun emme enää Naruskan seudulle ajaneet telttailemaan ja jokivarsia koluamaan, aloimme hakeutua aivan eri puolille Lappia vaelluksille ja kalastusreissuille. Naruskan mökki jäi joko kokonaan reissuiltamme syrjään tai sitten se oli vain välietappi, jossa nukuttiin ja saunottiin.

Naruskan mökillä on kuitenkin ollut sellainen henkinen vaikutus, että on tuntunut aivan kuin toinen jalka olisi Lapissa, kun siellä on paikka, jonne mennä milloin mieli halajaa. On kuin olisi osaksi lappilainen. Voi olla, että tulevina vuosina Naruskan mökki saa nykyistä enemmän roolia, kun suvun seuraava sukupolvi ottaa ensimmäisiä Lappi-askeleitaan.

Kirjoihini Naruskajärven mökki ja ylipäätään Naruskan ja Tuntsan seutu eivät ole vielä päässeet, mutta itselläni on vahva usko, että tilanne tulee siltä osin muuttumaan. Luulen, että jossakin vaiheessa seikkaillaan myös pohjoisen Sallan maisemissa - ovathan ne sen arvoisia!

Alla oleva kuva joulun tienoilta, keskeltä kaamoksen hämärää:

Matti Uurinmäki 2.4.2012